Oletko koskaan päässyt kurkistamaan pinnan alle aalloissa huojuviin rakkolevämetsiin, joissa koreat leväsiirat ja eksoottiselta näyttävät siloneulat piilottelevat? Tai seuraillut ahvenparvea niin humuspitoisessa järvessä, että ojentaessasi kätesi suoraksi, pelkäät sormiesi imeytyvän veden tummuuteen? Tai nähnyt, miten pinnan väreistä taittuva auringonvalo saa järven pohjassa makaavat puut väreilemään ja välkkymään? 

Rakkolevämetsää Saaristomerellä Hiittisten saaristossa.

Uppotukkeja Iso-Melkuttimella.

Hankin snorkkelin ja maskin noin kymmenisen vuotta sitten, kun olin aloittanut merimelontaharrastuksen. Tajusin, että uimisen ohessa pystyisin tekemään piipahduksia pinnan alle – maailmaan, joka on jännittävä ja kiehtova, ja jonka arvoituksia ihminen on pystynyt selvittämään vasta pieneltä osin. Sukellus vesien syvyyksiin ei kiinnosta siitä syystä, että en halua enää yhtään uutta erityisvälineitä vaativaa harrastusta itselleni. Sen sijaan snorkkeli ja maski eivät vie hirveästi tilaa. Välineet kulkevat myös helposti repussa, jos on päiväretkellä vesien äärellä.

Selkämerellä Säpin rantavesistä löytyy upeita matalia snorklausrantoja.

En pidä kylmässä vedessä uimisesta, sillä kylmä vesi tekee kipeää kehossani. Mutta kun laitan snorkkelin ja maskin päähän ja pulahdan veden syliin, pystyn keskittämään huomioni pois kivusta; hengittämiseen ja vedenalaisen maailman kummasteluun. Kesällä vedessä viihtyy kymmeniäkin minuutteja, mutta kylmemmissä vesissä teen useita muutaman minuutin piipahduksia kerrallaan ja annan kroppani lämmetä vedenalaisten käyntien välissä. Muutama minuutti kuulostaa vähältä, mutta sekin monesti riittää, sillä vedenalainen maailma on niin tyystin erilainen, että kokemassaan riittää sulattelemista pitkäksi toviksi.

Kun alkaa snorklata, huomaa miten vesi kietoo kropan syleilyynsä ja painovoima tuntuu muuttavan suuntaa veden kannatellessa kehoa pinnan päällä. Noste on niin suuri, ettei ole mitään pelkoa pinnan alle vajoamisesta. Vesi ottaa valtaansa myös aistit. Kun painaa päänsä veden alle, häviää pinnan päällinen melu lähes tyystin. Hajuja ei tunne, sillä nenä on suljettu maskiin sisään. Näköaisti terästyy äärimmilleen. Tuntoaisti herkistyy jopa painottomilta tuntuvien meduusojen kosketukseen.

Snorklaan eniten merellä melontaretkien yhteydessä. Usein lämpimimpään aikaan on riesana sinilevät, jotka pahimmillaan estävät snorklauksen kokonaan. Sinilevä voi olla myrkyllistä, mutta se myös haittaa näkemistä veden alla.

Pelkäsin pitkään uida järvissä ja lammissa, ja snorklaaminen niissä tuntui kaukaiselta ajatukselta. Olen kuitenkin työstänyt pelkoani ja kokeillut vähitellen, miltä järvissä ja lammissa snorklaaminen tuntuu. Tummavetisissä järvissä on erityisesti keskityttävä mielenhallintaan, sillä näkösyvyys rajoittaa tilaa, ja tulee tunne ahtaudesta. Panikoida ei kuitenkaan saa, vaan on rauhoitettava mieli.

Tummavetinen järvi voi olla pelottava.

Veden virtauksissa liikkuvien kasvien näkeminen rauhoittaa ja kasvien seasta löytää myös muuta elämää, kun on tarkkasilmäinen. Muutaman kerran olen onnistunut näkemään rakkolevien suojissa lymyävän hauen, tuon kansantaruistakin tunnetun veenkoiran. Myös lituskaiseen kampelaan pääsee törmäämään toisinaan. Toisaalta jo tuikitavallisten särki- ja ahvenparvienkin seuraaminen saa snorkkelin pulputtamaan iloisesti.

Uteliaat ahvenet

Moni ajattelee snorklailun olevan vain lasten huvi. Mutta vedenpinta erottaa kahta niin erilaista maailmaa toisistaan, että sinne kannattaisi myös jokaisen aikuisen kurkistaa. Vielä ehtii!