Etätöiden teko kotoa käsin on saanut minut kaipaamaan yhä enemmän viikonloppujen yön yli -retkiä kodin ulkopuolelle. Saaristomeren kansallispuistoon kuuluva Örön linnakesaari tuntui sopivalta kohteelta myöhäissyksyiselle viikonloppuretkelle.

Olen käynyt vuosittain Örössä aina siitä lähtien, kun saari avattiin yleisölle vuonna 2015. Kävin työn puolesta paikalla myös muutama vuosi ennen, kun alue oli vielä sotilasaluetta, mutta sinne järjestettiin kesäisin ryhmille opastuksia. Kasarmirakennuksissa sotilaiden sijaan yöpyvät nykyisin matkailijat, Örön metsissä marssivat tänä päivänä kävijöiden ryhmät ja rantalaitumia laiduntaa ylämaankarja. On ollut mielenkiintoista seurata linnakesaaren luonnonhoitotöitä: miten paahdeketoja ja rehevöityneitä hiekkarantoja on avattu sekä miten metsiä raivattu puoliavoimiksi metsälaitumiksi. Umpeenkasvu on ollut täällä uhkana saaren erittäin rikkaalle luonnolle.

Vaikka hiljaisuutta ja rauhaa arvostan, oli mukavaa huomata, että Öröhön oli löytänyt useita matkailijoita myös näin kesäsesongin ulkopuolella. Vielä lokakuussa saareen kulki säännöllisesti vuorovene, sen jälkeen saareen pääsisi taksiveneen kyydillä. Vierasvenesatamassakin oli seitsemän venettä, mikä toki oli vähän verrattuna kesän 70:een täpötäyteen vierasvenepaikkaan, mutta paljon verrattuna aikaisempien vuosien loppusyksyisiin viikonloppuihin. Ulkoilubuumi oli siis yltänyt ulkosaaristoon saakka, mutta suurella saarella ihmismäärä ei kuitenkaan ollut häiritsevän runsasta, ja saimme olla telttailupaikalla aivan omassa rauhassa. Me olimme saapuneet omilla kajakeillamme, sillä sää oli leuto ja tuuli maltillinen, eikä melomisesta kai koskaan saa tarpeekseen.

Örön saari on siitä hyvä retkikohde, että sen kiertämiseen pitää varata koko päivä aikaa. Kaksi luontopolkua vievät saaren ympäri kasarmilta toiselle ja etelän tykkipatterilta pohjoiskärjen patterille. Matkan varren luontopolkutauluista saa tuhdin annoksen niin Örön sotahistoriaa kuin luontotietämystä.

Kiersimme ensimmäisenä päivänä toisen luontopoluista ja toisen puolen jätimme seuraavalle päivälle. Vaikka heikko sade tuhri maisemaa, ei se haitannut retkeilyä. Sää oli muuten miellyttävän lämmin. Meri on varannut kesän ajan auringon lämpöä, ja pitää syksyt leutoina. Keväällä tilanne olisi toisin päin, sillä talven jäljiltä meri hyytää kylmyyttä pitkälle kesän alkuun.

Örössä kasvavat myös monet uhanalaiset kasvit ja suoranaiset harvinaisuudet, vaikka enää vain harva jaksoi kukkia. Kangasajuruohoista löytyi vielä yksittäinen kukka sieltä täältä. Lännenkurhot olivat kuivuneet mataliksi talventörröttäjiksi. Kylmänkukista oli jäljellä vain kuivuneet rangat. Parasta antia olikin ruska, joka oli vielä näkyvissä rantojen suola-arhoissa, kallioiden kultaviittaisissa koivuissa sekä taikinamarjojen lehdissä.

Myöhäisiltapäivä nostatti tuulen ja yllytti sadetta, juuri sopivasti teltalle palaamisen aikoihin. Retken päätteeksi lueskelimme teltan suojissa; toinen lehteä, toinen unen aakkosia. Nyt ei ollut kiire minnekään. Kun hämärä alkoi hiipiä ympärille, keittelimme retkikeittimellä iltapalaa telttailupaikan katoksen suojissa. Katos pöytineen ja penkkeineen tuntui luksukselta, jonka soisi yleistyvän tulipaikkojen sijaan muillekin kansallispuiston taukopaikoille. Ruuan jälkeen kutsui makuupussin lämpö. Vaikka pimeä tulee tähän aikaan vuodesta jo aikaisin, voi siinäkin nähdä positiiviset puolet: kerrankin voi hyvällä omallatunnolla nukkua kellon ympäri, ja jatkaa retkeilyä taas seuraavana aamuna.

Kuuntelin tuulta ja sateen ripinää. Pian tuulet riipisivät viimeisetkin keltaiset lehdet puista, ja alkaisi saariston harmaansävyjen aika. Toivottavasti sen jälkeen saapuisi pian myös ensilumi, sillä valkean lumihunnun saaneet saaret vasten avointa merta ovat huikean kaunis näky. Saaristoa pidetään monesti vain kesämatkakohteena, ja helposti unohdetaan sen muut vuodenajat, joissa on oma viehätyksensä. Et ole nähnyt ja kokenut saaristoa, ellet ole kokenut sen kaikkia vuodenaikoja!