Riistakeskuksen myöntämät 300 ilveksen tappoluvat ovat herättäneet keskustelua, ja Suomen Luonnonsuojeluliitto niistä myös valittaa. Sitä varten se sai lahjoituksina yli 50 000 euroa. Ylen uutisissa (2.11.2023) Suomen luonnonsuojeluliiton Tapani Veistola toteaakin, että yhteiskunta on moniarvoistunut, eikä riistahallinto ole päätöksiä antaessaan kuullut tarpeeksi muita kuin metsästäjiä.
EU:n direktiivin suojelemien suurpetojen tappaminen on sallittua vain poikkeustapauksissa. Vahinko- ja turvallisuusperusteisissa poikkeusluvissa ongelmia aiheuttavat eläimet on yksilöitävä, ja tapetut eläimet kuuluvat valtiolle. Ei siis trofeemetsästystä.
Mikä poikkeustapaus sitten on suurpetojen ”kannanhoidollinen” metsästys? Se on Suomen riistahallinnon tehtailema erikoisuus, ”poikkeus”, josta on vaikea sanoa, miten se poikkeaa tavanomaisesta kiintiömetsästyksestä. Siksi Korkein hallinto-oikeus on jo aiemmin todennut ”kannanhoidollisten” lupien olleen laittomia.
Osa metsästäjistä ja heidän edunvalvojistaan tarjoilevat nyt uhkakuvia suurpetokantojen hallitsemattomasta kasvusta. Heidän mukaansa metsästyksellä pidetään myös petoeläimet ihmisarkoina, jolloin ihmiset hyväksyvät ne paremmin. Siksi ”kannanhoidollista” metsästystä pitäisi jatkaa.
Vahinkoperusteisilla poikkeusluvilla voidaan kuitenkin poistaa nimenomaan ongelmalliset yksilöt. Sen sijaan ”kannanhoidollisessa” metsästyksessä metsästäjät rynnistävät ennen kaikkea sinne, missä saaliin saaminen on varminta. Esimerkiksi Kainuun syksyisessä karhujahdissa peräti kaksi karhua tapettiin asumattomalta Jonkerinsalolta. Samoin susien ”kannanhoidollisessa” metsästyksessä ainakin täällä Itä-Suomessa tapot kohdistuivat syrjässä eläviin susiperheisiin.
No, oikeasti tavoite on metsästysharrastuksen harjoittaminen. Se ei vain perusteluksi riitä, joten yritetään keksiä toisenlaisia sanamuotoja. Kuten riistakeskuksen Sauli Härkönen Ylen uutisessa sanoo: ”Poikkeuslupia myöntämällä halutaan sitouttaa paikalliset yhteisöt ilveksen suotuisaan suojelutasoon.” Helsingin Sanomien haastattelussa (14.10.) Härkönen selittelee asiaa ”poliittisella tahtotilalla”.
Ajatus on siis se, että ilvesten trofeemetsästyksellä saataisiin metsästäjät, nuo ”paikalliset yhteisöt”, hyväksymään ilveskannan säilyminen elinvoimaisena eli metsästyskelpoisena, jolloin kaikki hyötyisivät (lukuun ottamatta tapettuja ilveksiä).
Kuvioon liittyy myös muuta ”sitouttamista”, kuten Luonnonsuojeluliitto Tapiolan Leena Iivonen blogikirjoituksessaan toteaa. Metsästäjät tekevät vapaaehtoistyötä tarjoamalla esimerkiksi havaintoaineistoa riistantutkimukselle tai avustamalla poliisia loukkaantuneiden eläinten jäljityksessä ja lopetuksessa. Näillä kaikilla toimilla on ”tiettyä yhteiskunnallista merkitystä ja niiden järjestäminen muulla tavoin edellyttäisi ostopalveluiden käyttöä tai palkkaväkeä”, Iivonen kirjoittaa. Siis rahaa säästääkseen hallinto ja tutkimus palkitsevat metsästäjät ”kannanhoidollisilla” tappoluvilla. Jos lupia ei anneta, metsästäjien motivaatio voi kärsiä. ”Harva metsästäjä edes mieltää kannanhoidollista metsästystä poikkeusluvaksi, koska hakemusprosessi on ollut varsin muodollinen ja luvanhaku on keskitetty”, Iivonen huomauttaa.
Lopputulos on siis se, että samalla kun riistahallinto on omien sanojensa mukaan ”sitouttanut” metsästäjiä suurpetokantojen ”suotuisaan suojelutasoon”, se on sitouttanut itsensä vuosikausia jatkuneeseen lainvastaisten tappolupien jakamiseen. Iivonen kirjoittaa: ”Ei ole reilua ketään kohtaan, että hallinto lupaa asioita, joita se oikeasti ei voi toteuttaa tai toteuttaakseen joutuu poikkeamaan perustuslain edellytyksestä noudattaa viranomaistoiminnassa lakia. Ei ole muuta yhteiskuntaa kohtaan reilua myöskään se, että hallinto on asettanut itsensä asemaan missä hallinnonalan keskeisiä yhteiskunnallisia tehtäviä voidaan käyttää erilaisen kiristyksen välikappaleina. Luontopääoma kuuluu kaikille.”
Ei tosiaan ole oikein, että kaiken tämän pyörityksen maksavat lopulta eläimet hengellään.
Asiasta kirjoittaa myös Carina Lintula Helsingin Sanomien mielipidesivulla (6.11): ”On huolestuttavaa, että maa- ja metsätalousministeriö on osallistunut kauhuskenaarion luomiseen, joka perustuu lainvastaisten lupien jatkamisen tarpeeseen. Sen sijaan olisi harkittava suojelua vaativien direktiivilajien siirtämistä pois riistaeläinluokituksesta ja ympäristöministeriön vastuulle.”
Jos kuitenkin jotakuta pelottavat uhkakuvat siitä, että ”kannanhoidollisesta” metsästyksestä luopuminen aiheuttaa suurpetokantojen paisumisen hallitsemattomiksi, voi olla helpottavaa muistaa, että nykyistä huomattavasti kehnomman tekniikan ja tiestön aikana kaikki maamme suurpedot on kyetty nitistämään lähes sukupuuttoon. Eiköhän se tarpeen vaatiessa onnistuisi nytkin.
(Ilveskuvan ottanut Reto Bürkler / Pexels.)