Vuosi alkoi kylmissä merkeissä. Yhtenä aamuna, kun mittarissamme oli -36, löysin kuolleen talitiaisen navetan nurkalta. Ankara pakkanen ja tammikuun pitkä yö olivat olleet liikaa. Valoisina tunteina nautittu eväs ei riittänyt pitämään pientä kehoa lämpimänä.

Vein vainajan pihallamme hyörivän kärpän lumitunnelin suulle, ja sieltä se pian hävisi.

Pihamme ruokintapaikalla on tarjolla rasvaa ja kuorittuja auringonkukansiemeniä. Talitiaiset muodostavat ruokailijoiden enemmistön – kuten varmaan valtaosalla maamme linturuokinnoista – ja niiden ohella vierailevat sinitiaiset, hömötiaiset, punatulkut, käpytikat ja närhet.

Tänä talvena ruokinnallamme on käynyt kolme käpytikkaa. Ylemmän kuvan hömötiainen ei ole pihaltamme; kuvan on ottanut Erik Karits Virosta.

Paikalla käy vielä neljä oravaa, jotka kovilla pakkasillakin häärivät reippaan ja vauhdikkaan näköisesti. Naava- ja luppotukoilla eristetty pesä takaa hyvät yöunet, ja kun lisänä on paksu turkki ja pöyheä häntä, orava nukkuu kuin talvimakuupussissa konsanaan.

Toki myös linnut saavat talveksi paksumman höyhenpeitteen. Ja vaikka linnut eivät rakenna naavapesiä, ne osaavat hakeutua suojaisiin paikkoihin. Kaikenlaiset kolot ja onkalot – sijaitsevat ne sitten maastossa tai rakennuksessa – ovat käyttökelpoisia, ja esimerkiksi paksun lumen kuorruttama kuusi tarjoaa sekin suojaa. Kanalintujen tavoin kiepissä voivat torkkua urpiaiset, punatulkut ja pulmuset, ja luultavasti monet muutkin pikkulinnut – havaintoja ei vain ole helppo saada.

Kovalla pakkasella näkee lintujen pörhistelevän höyheniään ja keikkuvan hiukan vinossa, kun ne vetävät vuoroin toisen jalkansa höyhenten suojiin. Jos lintu on oikein palelevainen, se piilottaa myös nokkansa ja pyöristyy palloksi.

Lisälämpöä saadaan lihasvärinän avulla. Se on kuluttavaa, joten yön yli selviytyminen vaatii valoisana aikana hankittuja energiavarastoja.

Toisaalta tiaiset säästävät energiaa alentamalla ruumiinlämpöään. Ne eivät vajoa sellaiseen hypotermiaan, että taju lähtisi – ne vain pörhistelevät horteisessa unessaan, kunnes aamu koittaa ja voi taas pyrähtää rasvapötkölle tai jyväautomaatille.

Paljonko tintti sitten tarvitsee energiaa kylmästä selvitäkseen?

Aiheesta kirjoittaa Jukka Ruukki Helsingin Sanomien tiedesivulla 31.1.2018. Hän on haastatellut eläinfysiologian emeritusprofessori Esa Hohtolaa Oulun yliopistosta. Hohtolan mukaan talitiainen tarvitsee ankaralla pakkasella noin 110 kilojoulea vuorokaudessa. Sen verran se saa 5,9 grammasta auringonkukansiemeniä. Määrä on neljännes linnun painosta.

Laskelmat jatkuvat siten, että grammaan tarvitaan noin 20 kuorittua auringonkukansiementä, joten talitiaisen pitää syödä 120 auringonkukan siementä. Jos se saa minuutissa nokittua yhden siemenen, 120 siemenen syömiseen tarvitaan noin kaksi tuntia.

Rasvamakkaroista energiaa saa kaiketi enemmän; ainakin meillä kovilla pakkasilla niiden kulutus nousee selvästi. Tosin rasva jäätyy kivikovaksi, jolloin nokkiminen on työlästä. Niinpä pötköistä puukolla maahan vuollut pikkuruiset lastut ovat suosittuja. Vuolemisen ohella Risto helpottaa lintujen työtä vaihtamalla rasvapötkylöitä pitkin päivää siten, että aina osa on sisällä lämpiämässä.

Kaikki linnut eivät tietenkään elä ruokinnan varassa. Metsän asukkaat pärjäävät tekemällä talveksi ruokakätköjä. Mieleeni on jäänyt havainto vuosikymmenten takaa Pohjois-Karjalan kodistamme: olin laiskotellut perunamaan kitkemisessä, ja siellä rehottavat pillikkeet aiheuttivat huiman vilkkaan hömötiaisliikenteen. Tintit hakivat pillikkeiden siemeniä pellolta ja kiikuttivat ne metsään salaisiin kätköihinsä.

Tutkimusten mukaan hömötiaiset ovat eteviä muistamaan ruokapiilonsa. Tämä näkyy jopa niiden aivoissa. Syksyn myötä hömppien hippokampuksen solut lisääntyvät. Aivojen hippokampus liittyy paikkamuistiin, ja tietysti juuri sitä ruokakätköillä operoidessa tarvitaan. Keväällä, kun on aika keskittyä muihin asioihin, hippokampuksen solut taas vähenevät.

Siementen lisäksi hömpät piilottelevat esimerkiksi hämähäkkejä ja muita selkärangattomia. Kätköjä syntyy puiden oksiin, havutupsuihin, naava- ja luppopartojen sekaan, jäkälälepereiden alle ja ties minne. Siitä, miten paljon lintu tarvitsee selkärangattomia yhden talvisen vuorokauden aikana, sattui silmiini juttua David George Haskellin kirjasta The Forest Unseen. A Year´s Watch in Nature.

Haskell kirjoittaa amerikkalaisista tinteistä, jotka elävät Suomea leudommissa vyöhykkeissä ja jotka pärjäävät noin puolet vähemmällä: 65 kilojoulea riittää. Yksittäinen auringonkukansiemen tarjoaa syöjälleen vähän yli kilojoulen – mutta kun lukemat pitää ottaa luonnosta, urakka kovenee. Haskellin mukaan yksi kovakuoriainen saattaa tarjota 250 joulea (eli 0,25 kilojoulea), ja hämähäkki koon mukaan vaihdellen 1–100 joulea (0,001–0,1 kilojoulea).

Paljon siis pitää öttiäisiä napsia, jotta energiavarat piisaavat, mutta ruokavarastojensa ja hyvän muistinsa ohella metsätiaisten apuna on ihmistä terävämpi katse.

”Monet hyönteiset talvehtivat kaarnan rakosissa, josta tiaiset ne tarkan näkönsä avulla havaitsevat. Emme koskaan voi täysin kokea tiaisten rikasta visuaalista maailmaa, mutta jonkinlaisen kuvan siitä saa käyttämällä suurennuslasia, jonka avulla erottaa paljaalle silmälle huomaamattomia yksityiskohtia”, Haskell kirjoittaa.

On helppo ymmärtää, että suuret puut muhkeine latvuksineen, rosoisine kaarnoineen ja epifyyttijäkälineen elättävät selkärangattomia aivan eri tavalla kuin nuoret, silorunkoiset puut. Samoin järeät puuvanhukset tarjoavat runsaasti hyviä ruoan kätköpaikkoja. Tätä pidetään yhtenä merkittävänä syynä hömö- ja töyhtötiaisten nykyisiin ongelmiin. ”Laihapuustoisissa” talousmetsissä tiaiset kuolevat talvisin nälkään.

Voi myös kuvitella, että kun monitoimikone ilmestyy talviseen metsään ja tekee parissa päivässä sileätä jälkeä, siellä asuneet tiaiset ovat menettäneet kaiken. Yhtäkkiä niillä ei ole enää syksyllä kokoamiaan ruokavarastoja, joiden turvin piti elää talven yli. Ei ole enää koko metsää.

Välinpitämätön ihminen tuumailee, että lentäkööt viereiseen metsään, kyllä sieltä ruokaa löytyy.

Vuosikymmenet jatkuneen kiivaan hakkuutahdin myötä viereinen metsä voi kuitenkin olla jo kaukana – vieressä on vain edellisinä vuosina tehtyjä hakkuuaukkoja tai taimikoita. Ja toisaalta vaikka evakkoon joutuva lintu löytäisi kunnon metsän, se on todennäköisesti asuttu. Metsän omakseen katsovat hömpät ja töyhtötintit tuskin ottavat vieraat lämpimästi vastaan. Tulokkaathan voivat löytää niiden suurella vaivalla metsään tekemät ruokakätköt.

On nurinkurista, että nimenomaan pohjolan ankariin oloihin sopeutuneet tiaislajit hupenevat. Reippaus ja karaistuneisuus eivät aina riitä.

Siitä, miten urhoollisia ne todella ovat, sain näytteen nyt tammikuussa, kun kovia pakkasia oli jatkunut jo viisi päivää. Kävin pihalla katsomassa navetan mittaria. Se näytti -31. Ja samassa kuulin jotakin yllättävää.

Tjyy tjyy tjyy… Hömötiainen lauloi!