Metsälajien ahdinko on vuosikymmenten saatossa pahentunut. Greenpeace, Luontoliitto, Metsäliike ja Elokapina julistivatkin Suomeen 25.1. luonnonmetsähälytyksen. Järjestöt ovat huolissaan siitä, ettei Metsähallitus aio perääntyä hakkuusuunnitelmistaan kartoittajien löytämissä luonnoltaan arvokkaissa kohteissa.
Metsäyhtiöt UPM, Metsä Group ja Stora Enso eivät puolestaan aio lopettaa puunostoja näistä valtion arvometsistä. Ylen uutisessa 26.1. Metsä Groupin Juha Jumppanen ilmoittaa: ”Meillä on täysi luottamus Metsähallitukseen. Koemme, että siellä on erittäin hyvä ammattitaito ekologisissa asioissa ja laadukkaat toimintaohjeet monikäyttömetsille.”
Mihin tämä luottamus oikein perustuu? Millä tavoin yhtiössä on ”koettu” Metsähallituksen ekologinen asiantuntemus ja laadukkaat toimintaohjeet?
Olemme seuranneet Metsähallituksen talouspuolen toimintaa Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa jo 1980-luvun lopulta lähtien, ja olemme kokeneet hakkuutoiminnan erittäin kovaotteiseksi. Eikä nykyisissä hakkuissa luontoa säästellä yhtään enempää kuin ennen, melkein päinvastoin. Siitä tuore esimerkki kotipaikkakunnaltamme Kuhmosta, missä hakkuusuunnitelmat kohdistuvat Iso-Valkeisen järven rantametsiin.
Metsähallitus aikoo hakata kyseisen järven rantametsät sekä parin hehtaarin laajuisen niemen, ja hakkuita perustellaan hieman kummallisesti ympäristöohjeiden suojavyöhykkeillä.
Metsähallituksen ohjeistuksen mukaan rannoille jätetään viiden metrin käsittelemätön suojavyöhyke, ja keskimäärin 10 metrin vyöhykkeellä voidaan tehdä poimintahakkuita. Niinpä jos aiemmin on jätetty reilumpi suojavyöhyke – kuten Iso-Valkeisen rannoilla – asia ”korjataan” nyt ja pistetään koneet töihin.
Ilmakuva Iso-Valkeiselta. Kuvan on ottanut Samuli Kuittinen. Rantametsien kaistaleet ovat siis Metsähallituksen mielestä epätarkoituksenmukaisen leveitä.
Kainuussa rannat ovat usein soisia, joten viiden metrin vyöhykkeellä suojellaan lähinnä suopursuja. Eikä lopputulos paljon lohduta, vaikka kymmenen metrin vyöhykkeellä olisi siellä täällä jokin käkkärämänty. Yksittäiset rantapuut joutuvat tietysti myös tuulille alttiiksi.
Metsä-lehti tarttui aiheeseen 15.1. ja haastatteli Metsähallituksen Metsätalous Oy:n Pohjanmaa-Kainuun aluejohtajaa Kalle Eerikäistä.
”Eikö ole arveluttavaa hakata valtion metsässä aukoksi suojavyöhykkeitä, jotka on aikoinaan jätetty lisäämään monimuotoisuutta, virkistysarvoja sekä suojaamaan vesistöjä metsätalouden haitallisilta vaikutuksilta?” Eerikäiseltä kysyttiin. Toimittaja mainitsi myös alueella kulkevan UKK-retkeilyreitin.
Eerikäisen mukaan rantametsät ovat normaalia metsätalouden piiriin kuuluvaa monikäyttömetsää, ja UKK-reittikin on jo lakkautettu. Ei siis ongelmia.
Iso-Valkeisen niemi, joka aiotaan hakata. Niemi näkyy ilmakuvan keskellä.
Rantojen suojavyöhykkeiden kaventaminen vaikuttaa kuitenkin huolestuttavalta, ja Metsälehdessä pohdittiinkin, johtuuko tämä Metsähallitukselta vaadituista tulostavoitteista. Eerikäinen myöntää, että Kainuussa tulostavoitteita on kiristetty, mutta ”kyseiset hakkuut eivät johdu aiempaa suuremmasta hakkuusuunnitteesta. Emme ole ottamassa viimeisiä tuhkia pesästä”.
Miksi sitten aiemmin hyviksi katsotut vesistöjä suojaavat metsäkaistaleet nyt hakataan? Jos siis tulostavoitteiden saavuttamiseksi niitä ei olisi pakko hakata? Eikö rantametsiä voisi säästää jo maisemallisista syistä mutta myös vesiensuojelun varmistamiseksi? Lisäksi ne toimisivat ekologisina käytävinä. Jääkö rantametsien hakkuiden ainoaksi perusteluksi se, että ympäristöohjeet tällaiset hakkuut sallivat? Ikään kuin ympäristöohjeet suorastaan edellyttäisivät rantametsien hakkaamista!
Metsä-lehdessä kysytäänkin aiheellisesti Metsähallituksen seuraavaa siirtoa: ”Tarkoittaako tämä, että kaikki Pohjanmaa-Kainuun suojavyöhykkeet tullaan käymään läpi ja hakkaamaan kapeammiksi?”
Eerikäinen vastaa: ”Arvioimme aina tapauskohtaisesti, onko hakkuukierrossa käsittelyyn kulloinkin tulevalla kohteella perusteltua tehdä puunkorjuun toimenpiteitä.”
Niinpä niin. Olisi voinut vastata yhdellä sanalla: Kyllä.
No, eihän se olisi oikein kivalta kuulostanut, joten parempi tarjoilla lukijoille viisaalta vaikuttavaa sanastoa, kuten ”tapauskohtaisesti”, ”kulloinkin tuleva kohde” ja ”perustellut toimenpiteet”.
Iso-Valkeisen rantametsien hakkuista kirjoitti myös Kainuun Sanomien kolumnissaan 18.1. Marjatta Kurvinen. Hän toteaa: ”Minua ei tässä ihmetytä niinkään Metsähallituksen toiminta, koska sen tehokkaaseen, kaikki metsätilkut hamuavaan talouskäyttöön on Kainuussa totuttu. Minua hämmästyttää se, että metsäalan lehtikin jo ihmettelee asiaa. Kyseisillä foorumeillahan ei yleensä metsätalouden menettelyjä kyseenalaisteta.”
Edelleen Kainuun Sanomissa 25.1. ilmestyneessä mielipidekirjoituksessa Pekka Pellikka, Jalmari Suutari ja Siiri Auvinen kritisoivat Metsähallituksen toimia ja vaativat rantametsien hakkuista luopumista.
Aluejohtaja Eerikäinen vastaa näihin arvosteluihin Kainuun Sanomien kirjoituksessaan 30.1. Ja kuten arvata saattaa, hän nostaa esiin sen, että metsätaloustoimissa on soviteltava eri näkökohtia – saamme siis lukea tuon aina pakollisen rimssun ”ekologisesta, taloudellisesta ja sosiaalisesta” kestävyydestä. Sen jälkeen kirjoitus muotoutuu niin yleväksi, että on vaikea pysyä perässä. Nämä kolme kriteeriä, siis ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen, ovat Eerikäisen mukaan ”yhdenaikaisessa puntaroinnissa” – ja juttu jatkuu näin: ”Tämä pätee myös monikäyttömetsien hallinnointiin, joka etenee voimassa olevan strategisen luonnonvarasuunnitelman toteuttamisesta aluetason taktiseen suunnitteluun sekä edelleen operatiiviseen kohdekohtaiseen suunnitteluun.”
Metsähallituksessa rakastetaan tällaista sanoilla keikailua, kaikenlaista ”strategiaa”, ”monikäyttöä” ja ”osallistamista”. Sanojen käyttö ei kuitenkaan ole muuttanut metsien käyttöä luonnon kannalta paremmaksi. Itse asiassa metsät avohakataan jopa nuorempina kuin ennen. Ne kohteet, mitkä Metsähallitus on vapaaehtoisesti rajannut hakkuiden ulkopuolelle, ovat lähinnä puuttomia suojuotteja, kosteikkoja ja muita länttejä, missä puut eivät kasva. Ja kuten Iso-Valkeisen tapaus osoittaa, jos nyt uusissa ”taktisissa” ja ”operatiivisissa” suunnitteluissa näiltä länteiltä vielä jokin puu löytyy, motot rytkäytetään käyntiin.
Iso-Valkeisen niemen metsää. Täällä voisi hömötiainen viihtyä.
Metsähallituksen talouspuolella ei murehdita tulostavoitteiden ankaruutta eikä esitetä päättäjille toiveita niiden vähentämiseksi. Päinvastoin aina todetaan, että tulostavoitteet hoituvat eivätkä hakkuut ole luonnon kestävyyden kannalta ongelmallisia. Juuri tässä näkyy Metsähallituksen talouspuolen ideologinen suojeluvastaisuus. Muutosta nykyiseen ei haluta edes piirun vertaa.
Mutta niin vain Metsä Groupilla on ”täysi luottamus” Metsähallitukseen. Ehkä Jumppasen olisi pitänyt tarkentaa ja sanoa, että luottamus liittyy siihen, että jos yksityiset metsänomistajat rupeavat kitsastelemaan, Metsähallitus kyllä syytää yhtiöille niin paljon puuta kuin suinkin ja niin edulliseen hintaan kuin suinkin. Tämä luottamus tosin vaatii hakkuita, joissa valtion maiden lukuisat rantametsät, pienet saaret, virkistysalueet, ekologiset käytävät ja muut aiemmin säästetyt mutta ei lailla suojellut arvometsät saavat kyytiä.
Jos valtion metsien suojelu olisi ollut yksinomaan Metsähallituksen talouspuolen päätösten varassa, paljonko meillä nyt olisi suojelualueita? Niitä olisi niin surkean, niin olemattoman vähän, että sitä hirvittää ajatellakin. Metsähallitus on kynsin hampain vastustanut lähes jokaisen suojelualueen perustamista, ja toisinaan kiistat ovat vieneet käräjille saakka. Kansallispuistoissa ja muilla suojelualueilla retkeilevien kannattaisi muistaa, että ilman luontojärjestöjen ja yksityisten ihmisten sitkeätä työtä suurinta osaa hienoista retkikohteistamme ei enää olisi.