”Välillä tuntuu, että tämä työ on pelkkää tuhon dokumentointia.”

Näin huokaisi eräs ympäristöalan tutkija minulle jo vuosia sitten.

Lausuntoon sisältyi lannistuminen, suru siitä, että mikään ei tunnu menevän parempaan suuntaan. Ilmasto kuumenee entisestään, lajikato kiihtyy ja huonot uutiset seuraavat toisiaan.

Tämä näkemys on noussut monta kertaa mieleeni viime viikkoina.

Olin juuri selaillut sähköposteistani tiedotteita, joissa lajiseurantoja tekevät viranomaiset kertoivat yhden jos toisenkin lajiryhmän rajusta vähenemisestä. Tarvitsin taukoa näistä uutisista, ja päädyin tekemään yhtä toimittajan työtehtävistä masentavinta: moderoimaan somekommentteja.

Joku voisi ajatella että Hukkajoen raakuista on pitkä matka Palestiinan sotaan, mutta keskimääräisen Facebook-rasistin päässä loikka on ilmeisesti lyhyt.

Hiekan ja liejun alle hautautuneiden raakkujen ahdinkoa näyttävän videon kommenttikentässä keskustelu oli päätynyt raiteille, joiden kuvottavuuden kuvaamisessa sanankäytön ammattilaiseltakin alkavat loppua sanat. Vihankylväjät löysivät kätevästi samasta ketjusta foorumin ympäristötuhon vähättelylle ja kansanmurhaan yllyttämiselle. Kommentit tietenkin poistettiin, mutta ne jäivät kummittelemaan päähäni.

Kaiken tämän ankean keskellä satuin istumaan samaan pöytään henkilön kanssa, joka työkseen opettaa ihmisiä olemaan ihmisiksi.

Tämä ihminen, yhdenvertaisuuskouluttaja, sanoi jotain, mikä jäi myös mieleeni. Se oli vastakohta lannistumiselle. Se koski paitsi rasismia, myös luontotuhoja.

Yhdenvertaisuuskouluttajan kohtaamissa porukoissa on usein joku äänekäs henkilö joka levittää ympärilleen vihaa. Tällaisten henkilöiden kanssa tuntee törmäävänsä kerta toisensa jälkeen seinään. Se masentaa. Nämä ihmiset käyttäytyvät huonosti jatkossakin, heihin ei voi vaikuttaa.

Ja silti, heidän toimintaansa pitää jaksaa puuttua. Sanoa joka kerta ääneen, että noin ei saa tehdä. Tuo toiminta ja nuo sanat ovat väärin. Ei siksi, että se muuttaisi heidän käytöstään, vaan siksi, että ympärillä olevat hiljaiset huomaavat, että tällaista ei pidä hyväksyä. Se ei ole ok.

Rasisimi ei ole ok. Vihaan yllyttäminen somessa ei ole ok. Raakkujen yli ajaminen ei ole ok. Seksuaalinen häirintä ei ole ok. Työtään tekevän biologin kehottaminen riisumaan rintaliivinsä ei ole ok.

Itsestäänselvyyksiä? Kyllä. Ja silti niitä tapahtuu.

Keskustelin Hukkajoen raakkutuhosta myös erään pitkään ympäristöhallinnossa työskennelleen virkahenkilön kanssa. Hän totesi, että juuri kukaan alalla työskentelevä ei yllättynyt tapauksesta lainkaan. Nyt, kun raakuista tuli uutinen, olemme saaneet lukea mediasta useista muista tapauksista ja epäilyistä.

Hukkajoen raakkujen kohdalla paikalla oli henkilö, jolla oli rohkeutta sanoa ääneen, että tämä ei ole oikein.

Muuten Hukkajoki – nyt aikamoiseksi mediaspektaakkeliksi noussut tapahtuma – olisi jäänyt sinne, minne suurin osa ympäristötuhoista ja seksuaalisesta häirinnästä jää: Piiloon.