Projekti kuulosti erinomaiselta ja koska arvomaailma kohtasi, olisi hankkeeseen helppo heittäytyä mukaan. Kevään aikana suunnitelmat tarkentuivat. Dokumentin rakenne hahmottui ja kuvausaikataulut sovittiin alkusyksyyn. Kuvauslokaatioksi oli valikoitunut Hanko. Mikään tavallinen ihmisjoukkoa seuraava dokumentti tästä ei ollut tulossa. Hyönteisharrastajien seuraaminen oli vain yksi osa-alue, toisessa osuudessa oli tarkoitus kuvata luteita itsessään. Kolmannen osuuden yhteensovittaminen luteisiin vaikutti hämmentävältä, mutta kiintoisalta. Luvassa oli butoh-tanssiperinteen mukaista, luteista inspiroitunutta performanssia. Sanoin, ettei minulla ollut mitään tätä vastaan, kunhan en itse joudu osallistumaan tanssiin.

Tuisku itse ei ollut aluksi niin perehtynyt luteisiin, hyönteisiin tai niiden harrastamiseen. Siinä missä projektiin osallistuminen oli itselleni osittain uusi kokemus, näki Tuiskusta alusta asti, miten mielenkiintoisena hän valitsemansa aiheen koki ja halusi ammentaa laajempaa tietämystä aiheesta. Sovimme, että käymme keväällä etsimässä luteita, joiden avulla hän voisi työryhmänsä kanssa harjoitella varsinaisia kuvauksia. Pyörähdimme yhtenä päivänä Helsingin Vallilan siirtopuutarhan lähettyvillä. Sää oli tihkusateinen, minkä johdosta kovin merkittäviä löytöjä emme onnistuneet tekemään. Onneksi olin kerännyt muutamaa päivää aiemmin Puumalasta useita ludelajeja Tuiskua varten.

Vallilan siirtopuutarha löytyi muun muassa kauniin metallinkiiltoinen peippikuoriainen, Chrysolina fastuosa.

Vesihiippari (Hydrometra gracilenta) taisi olla yksi Tuiskulle antamistani Puumalasta löytämistäni ludelajeista. Vesihiippari elää veden päällä rantakasvillisuuden tuntumassa, mutta syksyisin ja keväisin sen voi löytää myös rannoilta seulomalla.

Tuisku oli aikaisemmin Hangossa törmännyt Olli Pihlajamaahan, joka oli myös kiinnostunut projektista ja esitteli Tuiskulle luteiden etsimistä Siuntion Myransmalmenilla. Siellä Tuiskun haaviin osui mm. Suomessa vain muutamasta paikasta löytynyt rubiinisiimalude.

Rubiinisiimaluteen (Deraeocoris ruber) väritys on hyvin muunteleva, mutta sen tunnistaa laajalti punaisista siipien kärkiosista. Tämä yksilö löytyi viime kesänä Helsingin Pukinmäestä. Olin löytänyt samasta paikasta lajia viimeksi kuusi vuotta aikaisemmin, joten oli ilahduttavaa havaita, että kanta on yhä elinvoimainen.

Kesä vierähti ja kuvausviikonloppu sijoitettiin elokuun loppuun. Tietysti, kun alkusyksystä puhuttiin, säiden seuraaminen ennen sovittua ajankohtaa oli suoranaista jännitysnäytelmää. Ensin luvattiin poutaa, sitten täyttä sadetta. Hetken aikaa pohdittiin, pitääkö kuvauksia siirtää myöhemmäksi. Viime hetkillä tapahtui muutos: lauantai näytti pilvipoutaa ja sunnuntainakin sadetta luvattiin vasta iltapäivälle. Tältä pohjalta lopullinen päätös tehtiin. Kokoontuisimme tuotantotiimin varaamassa majoituspaikassa lauantaina klo 10.00.

Lähdin Helsingistä sen verran ajoissa, että ehdin pysähtyä matkalla tekemään pienen haavinheilautuskierroksen ja otin myös laatikollisen seulosta, enimmäkseen sianpuolukoiden juurelta tarkoituksena löytää sianpuolalude. Maa oli hieman kosteaa, minkä vuoksi seulokseen ei ihmeempiä lajeja osunut. Tuuli puolestaan oli sen verran napakka, että se kuivaisi nopeasti heinikot ja puut, toisaalta se vaikutti myös ravistaneen hyönteiset maahan. Tuulensuojaisissa pusikoissa haaviin osui kymmenittäin luteita, enimmäkseen kupari- ja palleluteita. Ainakaan reissun onnistuminen ei jäänyt kiinni siitä, ettei lajistoa yhä olisi ollut liikkeellä tai löydettävissä.

Majoituspaikkana toimi omakotitalo, joka löytyi helposti. Tuisku tuli kadulle vastaan, emmekä ehtineet edes siirtyä sisälle, kun Olli kaarsi paikalle omalla autollaan. Kannoimme majoitustavarat sisään ja tutustuimme muuhun tuotantoryhmään. Paikalla oli kuvaaja Aleksis Riehakainen, kamerassistentti Iisa Pellikka, äänittäjä Juhana Vihervaara sekä tuottaja Johan-Sebastian Rintala.

Kamerakaluston kuntoonlaittamisessa vierähti jokunen tovi ja ehdimme juoda rauhassa kahvit. Samalla suunnittelimme viikonlopun kuvauskohteita. Tuulen suunta vaikutti siihen, mihin kannatti lähteä ensimmäisenä. Kun tuuli puhalsi etelästä, oli parasta aloittaa Tulliniemen pohjoispuolelta, samalta rannalta, mistä Ollin ja Petro Pynnösen kanssa löysimme kaksi vuotta aiemmin Suomelle uuden ludelajin. Laji sai myöhemmin nimekseen hammashietaluteen (Emblethis denticollis).

”Olli has been bugged!” Ollille ja itselleni asennettiin ammattitason mikrofonit.

Ei aikaakaan kuin olimme hiekkarannalla ja meri velloi rauhallisena edessämme. Ennen kuin kameraa saatiin edes paikoilleen, kävi Tuisku läpi, mitä heinäpusikkoa ei saanut vielä tutkia, koska sen ympäristö piti säilyttää koskemattomana kuvausta varten. Tämä tietysti oli juuri niitä pusikoita, jotka pahiten ainakin itseäni polttelivat. Sen sijaan saimme tyytyä tutkimaan muita heinätuppaita. Maa oli vielä hieman kostea, mutta hetken päästä löysimme keskenkasvuisen jättiotsokin, joka sekin oli huomiotaherättävän kokoinen. Esittelimme muille, kuinka hyvin iso hämähäkki maastoutui värityksensä avulla hiekkaan.

Jättiotsokki (Arctosa cinerea) maastoutuu erinomaisesti hiekkarannalle.

Kuvausryhmä valmistautuu päivän ensimmäisiin kuvauksiin. Keskimmäisenä ohjaajana toimiva Tuisku Lehto.

Lopulta kuvaukset pääsivät käynnistymään. Kävelimme Ollin kanssa rannalle kuin olisimme vasta tulleet paikalle ja hyökkäsimme heti tutkimaan sovittua rantavehnäpusikkoa. Samalla yritimme keskustella tavanomaisista aiheista, jotka enimmäkseen liittyivät hyönteisiin. Siinä mielessä dialogi oli autenttista, ettei mikään osa siitä ollut käsikirjoitettua, mutta ehkä kuvaustilanne hieman vaikutti keskusteluihin ja pakotti puhumaan enemmän kuin olisimme täysin normaalissa tilanteessa puhuneet. Kameran ja mikrofonin läsnäolon unohdin ainakin itse heti ja oli helppo uppoutua siihen, minkä vuoksi ylipäänsä olimme paikalla eli etsimään hyönteisiä.

Olli löysi hämähäkin tekemän seittisuppilon jota ihmettelimme hetken. Mysteeri selvis kun toisesta kohtaa heinikkoa löytyi vastaava suppiloseitti ja sen luota niittysuppilohämähäkki. Varsin erikoisen habitaatin oli valinnut elinpaikakseen. Luteitakin tuli vastaan: samettiluteita, naskaliluteita ja mitäpä muutakaan kuin rantavehnäluteita.

Niittysuppilohämähäkki (Agelena labyrinthica).

Rantavehnäluteet (Ischnodemus sabuleti) esiintyvät ravintokasvillaan tyypillisesti hyvin runsaina yksilömäärinä. Laji on yleensä lyhytsiipinen, mutta toisinaan joukosta löytää myös pitkäsiipisiä yksilöitä. Tällaiset lentokykyiset yksilöt pystyvät levittäytymään helpommin uusiin elinympäristöihin. Lentokyvyttömien yksilöiden tuskin tarvitsee omasta pusikostaan poistua elämänsä aikana, ellei tuulenpuuska, aallot tai merenpinnan kohoaminen yllätä niitä.

Ensimmäiseltä kuvauspaikalta siirryttiin syömään lounasta. Sen jälkeen valittiin ex tempore Hangon itäsataman lähellä oleva Kuningattarenvuoren mäki kuvauslokaatioksi. Kumpareen takaa paistava aurinko loi kuvauksellisen vastavalon. Rinne itsessään oli luteiden näkökulmasta hämmästyttävän vähälajinen. Pensaspihtihäntiä mäki sen sijaan kuhisi.

Hetken tuumaustauko ennen kuvaamista. Olli Pihlajamaa vasemmalla.

Kun pääsimme jälleen liikkeelle, oli luvassa lisää rantakonttaamista. Tuuli oli rauhoittunut ja pääsimme etsimään Tulliniemen etelärannalta hietikkonataluteita. Niiden löytäminen osoittautui odotettua haastavammaksi, mutta lopulta löysimme Ollin kanssa kummatkin oman yksilömme.

Hietikkonatalude (Phimodera humeralis) on uhanalainen laji, jonka löytäminen edellyttää tarkkaavaisuutta. Hidasliikkeisenä ja maastoon sulautuvana sitä on vaikea havaita. Lajina se on suomalaisista luteista suloisimpia.

Pimeä alkoi jo laskeutua. Ilta oli rauhallinen ja lämmin. Sää oli muutenkin ollut parempi kuin ennusteet olivat luvanneet. Kuvaukset olivat päivän osalta purkissa, mutta koska hyönteisharrastaminen on sitä parempaa, mitä intensiivisempää se on, päätimme virittää vielä majoituspaikan pihaan valvontavalot ja -lakanat.

Toiveissa oli, että läheisistä puistopuista kulkeutuisi paikalla mielenkiintoisia lajeja. Alku näyttikin varsin lupaavalta. Lakanoilla alkoi kerääntyä hyönteisiä heti kun saimme valot päälle. Tavallista suuremman alkuryntäyksen jälkeen innostus hieman rauhoittui, sillä lajisto itsessään ei osoittautunut kovinkaan monipuoliseksi. Lehväluteet olivat selvästi runsain ludelaji ja niitä lenteli paikalle kymmenittäin, aamulla niitä löytyi sisätiloistakin useampia yksilöitä. Kuvausryhmässä intoa herätti suurikokoinen siniritariyökkönen.

Siniritariyökkösen (Catocala fraxini) siipiväli voi olla lähes kymmenen senttimetriä.

Jännittävää lisämaustetta lakanoiden äärellä oleskeluun syntyi, kun äänimies innostui kokeilemaan, saisiko hän nauhoitettua erikoisherkällä mikrofonillaan luteiden ja muiden hyönteisten ääniä. Jotain ääniä saimme kuunnella jo kuulokkeista, mutta vasta ääninäytteiden analysointi paljasti mitä mikrofoni todellisuudessa oli onnistunut tallentamaan.

Äänimies Juhana taltioi luteiden ääniä.

Alla lehväluteen (kuva kirjoituksen lopussa) ääntelyä nauhoitettuna erikoisherkällä (100k) mikrofonilla. Äänitys ja editointi Juhana Vihervaara. Kaikissa ääninäytteissä on sama äänitys, mutta skaalaus vaihtelee.

Jatketaan seuraavan päivän tapahtumista ensi kirjoituksessa!

Kiitos että luit loppuun asti. Lisää lude- ja muita hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/ – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.