Eri puulajeilla elää vaihtelevia määriä lajeja, jotka joko käyttävät kyseistä puuta suoraan ravinnokseen tai pyrkivät hyödyntämään sitä muulla tavoin. Osa lajeista on petoja, jotka ovat erikoistuneet tietyllä puulajilla eläviin kasvinsyöjiin. Lajirikkaimpia puulajeja ovat koivut ja raidat, molemmilla elää yli 400 kasvinsyöjälajia, joista myös merkittävä osa on erikoistunut yksinomaan mainittujen puulajien hyödyntämiseen ravintona.

Lajit eivät tietenkään ryppäydy puiden oksille samoihin kohtiin tai samanaikaisesti. Jotkin lajit elävät puiden rungoissa, toiset lehdissä, jotkin pelkästään kukinnoissa tai siemenissä. Osa elää nuoressa puussa, osa iäkkäämmässä ja loput lahottavat jo kuollutta puuta tai syövät puulajia lahottavia sieniä. Jos otetaan esimerkiksi koivusta yksi oksanpätkä, on vaikea lähteä arvailemaan, kuinka monta eri lajia juuri siinä oksassa on sattunut kävelemään tai ryömimään. Tuskin kuitenkaan lähellekään puulajin kokonaislajimääriä.

Mistä sitten löytyy oksa, jolla olisi kävellyt kaikista kirjavin lajijoukko? Yksi vaihtoehto löytyy kotoani. Lajimäärällisesti en voi mennä takuuseen, mutta siitä olen varma, että kyseisellä oksalla on kävellyt kokonaisuutena kaikista erikoisin joukko erilaisia selkärangattomia lajeja.

Mikä tämä oksa sitten on? Kyseessä on noin kymmensenttinen kuolleen villiviinin oksa. Olen käyttänyt samaa oksaa lukuisten eri hyönteisten ja muiden selkärangattomien valokuvaamisessa ja tätä kautta oksalle on päätynyt suuri joukko sellaisiakin lajeja, jotka eivät muuten koskaan olisi voineet oksalle päätyä. Oksanpätkällä on kuvattu esimerkiksi ensimmäinen Suomesta kerätty, museon kokoelmiin talletettu puistohepokatti.

Suurin syy siihen, miksi lajikirjo on niin erikoinen, on yksinkertainen. Oksalle ovat päässeet lajeja täysin erilaisista elinympäristöistä. Osa on löytynyt paahdealueilta, osa kosteammista lehdoista ja osa esimerkiksi lahopuun sisältä. Osan taas on houkutellut kepille kuvattavaksi pihalla ollut valvontavalo.

Kuvausmetodini on seuraava. Kun valokuvaan otuksia oksalla, pidän monesti oksaa muutaman kymmenen senttimetrin päästä seinästä, jolloin saan taustalle luonnollisen rusehtavan sävyn. Kiemurainen oksanpätkä mahdollistaa vaihtelevankaltaiset kuvat, jolloin samaa oksaa ei tunnista helposti kuvista. Toisin olisi esimerkiksi tikkusuoran kepin kanssa.

Tässä vielä esimerkkejä muutamista oksalla kuvatuista lajeista:

Puistohepokatti (Leptophyes punctatissima). Yksilö löytyi Linnanmäen huvipuistosta, kun poikani oli ensin löytänyt sieltä Suomen ensimmäisen puistohepokatin. Ensimmäinen yksilö oli koiras kun taas kuvassa oleva yksilö on naaras. Näiden kahden yksilön välissä nelivuotias Noel ehti löytää Helsingin Oulunkylästä saman lajin yksilön. Kaikki samana päivänä muutaman tunnin sisällä!

Keltalude (Fieberocapsus flaveolus) elää tyypillisesti rantaruovikossa aivan kasvillisuuden tyvessä ja jopa maan sisässä. Tämä yksilö löytyi ruovikon juurakoita kaivelemalla Itä-Helsingistä. Aiemmin laji on itselläni tullut vastaan kuusta haavimalla. Kuusi kasvoi vesistön läheisyydessä, mutta havainto oli silti varsin odottamaton.

Kalmistokaarniainen (Rhizophagus parallelocollis) elää maan alle hautautuneessa lahopuussa. Lajia esiintyy erityisesti hautausmailla, joissa se hyödyntää elinympäristökseen lahoavia ruumisarkkuja. Tämä yksilö löytyi Malmin hautausmaalta.

Kinnasjäkälähypykki (Talavera petrensis) elää äärimmäisen paahteisissa elinympäristöissä. Tämä upea koirasyksilö löytyi Säkylänharjusta, kun olimme Sami Karjalaisen kanssa etsimässä juuri hyppyhämähäkkejä hänen tulevaan Suomen hyppyhämähäkit -kirjaansa varten.

 

Puuhärö (Pediacus depressus) on hyvin harvinainen etelärannikon laji. Tämä yksilö lensi oman pihan valvontavalolle.

 

Ristirunkokiitäjäinen (Philorhizus sigma) viilettää yleensä maanpinnalla, mutta kiipeilee toisinaan myös kasvillisuudessa. Kuvatessa täytyy olla kärsivällinen ja odottaa että kuoriainen pysähtyy edes hetkeksi. Tikun ulkonemat ja raot tarjoavat kipittelijöille monia sopivia pysähdyspaikkoja, joissa ne tuntevat olonsa turvalliseksi. Monesti jatkuvasti kipittävät lajit pysähtyvät myös puhdistamaan tuntosarviaan tai raajojaan, jolloin voi tarjoutua kuvauksen kannalta otollinen hetki.

 

Luumuleikkuri (Involvulus cupreus) on puolestaan suhteellisen hidasliikkeinen käärökärsäkäslaji, joka on helpompi saada poseeraamaan kameralle. Nimestään huolimatta lajin voi löytää useammalta puulajilta, kuten pihlajalta.

Poikkimessinkiyökkönen (Diachrysia stenochrysis) lensi sekin valon houkuttelemana omaan pihaan.

 

Pistiäislahuri (Temnostoma vespiforme) on ampiaista muistuttava kukkakärpänen, jonka toukat elävät lahopuulla.

 

”Pitkäraajapääkköä” (Labidostomis longimana) ei esiinny Suomessa. Yksilö löytyi Ruotsin puolelta viime kesänä.

Tärkein viimeisenä, eli tikku itsessään. Nähtäväksi jää, mitä lajeja sen päällä vielä tulevaisuudessa tepastelee.

Kiitos että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/ – ota tili seurantaan ja tutkaile, kuinka monta kirjoituksessa mainitulla villiviininoksalla kuvattua lajia löydät. Voit myös antaa palautetta tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.

 

hyönteisethämähäkitvalokuvaus

Tunne luontosi

Suomen Luonto on ajankohtaisen luontotiedon aarreaitta!
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.