Usva kurkotteli pitkiä lonkeroitaan saaristometsien raoista ja sulki sisäänsä merenrannalle rakentuneen Rosalan kylän. Iholla tuntui vain aavistus tuulta. Jos oikein keskittyi, pystyi poskilla aistimaan äärettömän pienet pisarat.
Joskus saariston keväässä voi sumurintama vyöryä avomereltä aivan yllättäen ja varoittamatta, peittäen muutamassa minuutissa kaiken alleen. Nyt tilanne oli etukäteen tiedossa, mutta siitä huolimatta pakkasimme kajakit parin päivän retkelle ja lähdimme kohti kauempana vain varjoina häämöttäviä saaria.
Kun näkyvyys laski hetkellisesti alle 50 metriin, kuljimme kompassisuunnalla eteenpäin saari saarelta ja luoto luodolta, rantoja mahdollisimman pitkään nuohoten. Välillä tuntui, ettei saaria enää olisikaan ollut olemassa, vaan kaikki maa-aines olisi hajonnut ilmaan äärettömän pieniksi partikkeleiksi, sumuksi. Aikaisemmin näkyvyyden menetys on ollut ahdistavaa, mutta nyt tunsin oloni levolliseksi, ehkä jopa innostuneeksi.
Alueella ei mennyt isoja laivaväyliä, eikä veneliikennettä muutenkaan ollut liiaksi kevätkeleissä. Ainoa vaara oli meloa ohi luodoista aina avomerelle saakka. Taskussa kulki kännykkä ja kajakin uumeniin oli pakattuna varoiksi GPS-paikannin, joista olinpaikan olisi voinut tarvittaessa tarkistaa. Niihin ei tällä kertaa tarvinnut turvautua. Suuremmilla ylityksillä olisi tarpeen mitata kuljettua matkaa kellon avulla, mutta nyt muutaman sadan metrin ylitykset menivät sen verran nopeaan, että pysyimme reitillä ilman mittausta. Löysimme ennen iltaa saarelle, joka oli suunniteltu yöpymispaikaksemme.
Vielä aamullakin olimme keskellä unenomaista maisemaa. Hetken jo mietin, olinko hereillä ollenkaan.Usvan raoista kasvoi välillä näkyviin kaukaisempia saaria, hävitäkseen taas hetken kuluttua valkean verhon taakse. Tein pienen kävelyretken saarella, sillä usvan luoma rauha kiehtoi ja veti puoleensa. Sumu oli tarttunut kiinni hämähäkin verkkoihin ja tehnyt ne näkyviksi.
Kosteus oli tiivistynyt myös kasveihin. Ihmettelin puiden oksissa riippuvien pisaroiden kauneutta. Merikaalin poimuisten lehtien sisältä löytyi helmiä. Orvokit näyttivät itkeneen kasvonsa kyyneliin.
Vasta päivällä sumu muuttui uduksi ja näkyvyys parani vähitellen. Ilmassa ollut kosteus otti kiinteän muodon, tiivistyen takaisin sadoiksi saariksi. Maisema avautui silmiemme eteen. Miten upeaa onkaan kokea saariston vuodenaikojen ja säiden vaihtelut!
