Neljä lumikammiyötä tunturissa yhdistettynä lumivyöryoppeihin, tunturien huiputtamisiin ja vapaalaskuun. Miten ihmeessä sellaisesta voi selvitä klaustrofobinen, jolla ei ole juurikaan kokemusta talviretkeilystä saatikka laskemisesta?

Kohti tuntureita

Mittari näytti 30 astetta pakkasta Ruotsin ja Norjan rajamailla, Hemavanin tunturiasemalla. Rinkat ja ahkiot pullistelivat tavaroista, vapaalaskusuksien pohjiin oli kiinnitetty nousukarvat. Edessä piirtyi jylhät tunturit, joiden keskelle oli määrä kaivaa lumikammit neljän yön yöpymistä varten. Kevätaurinko alkoi pian lämmittää rinteessä nousijoita ja moni riisui vaatekerroksia, mutta heti puurajan jäädessä taakse viima laittoi kaivautumaan syvemmälle huppujensa suojiin.

Matkalla kohti leiripaikkaa.

Olin ensimmäistä kertaa talvisessa tunturissa. Tällä reissulla tulisin tekemään paljon muutakin ensimmäistä kertaa elämässäni. Päivien aikana harjoiteltaisiin lumivyöryoppeja ja tehtäisiin ”topptureja” tunturien huipuille ohjatusti. Lumivyöryistä olimme lukeneet teoriaa etukäteen ja saaneet lyhyen, mutta sitäkin mielenkiintoisemman luennon aiheeseen liittyen. Laskutekniikkaa oli harjoiteltu muutama päivä – se ei ollut riittävästi minulle, vasta-alkajalle.

Iltapäivän puolella tunturilaaksosta löytyi paikka, johon kammien kaivuu onnistuisi. Työhön menee 6-10 tuntia, ja olimme aikataulusta myöhässä, sillä sopivasti kinostunutta lunta ei meinannut löytyä. Kammia kaivaessa on huolehdittava siitä, että seinät ja katto ovat riittävän paksut eristääkseen lämpöä ja se vaatii monta metriä paksun lumikerroksen! Luolan sisälle jätettiin lattiaa korkeammat makuulaverit, jolloin kylmä ilma valuisi oviaukosta ulos. Vaikka ulkona oli pakkasta -15, oli sisätiloissa lämpötila lähellä nollaa. Kattoon puhkaistiin lopuksi ilma-aukko. Viimeiset rakennustyöt tehtiin otsalampun valossa ja osa kömpi keskeneräisiin lumiluoliin nukkumaan.

Pressut auttoivat rakennusvaiheessa lumen kuljettamisessa kammista ulos.

Lapiointipäivä lumimyräkässä

Aamulla ympärillä avautuva maisema oli pelkkää valkoista täynnä, ilman yhtäkään kiintopistettä. Navakka tuuli ja pöllyävä lumi torppasivat toiveet tunturien huipulle tehtävistä nousuista ja vapaalaskusta. Päivä kului asumuksia parannellen ja iltaa kohden 17 metriin sekunnissa yltynyt tuuli ja lumisade pitivät huolen, että irtolunta riitti jatkuvasti lapioitavaksi. Olimme päivän aikana kaivaneet käymälät, ja suojaisissa huussiluolissa kelpasi kykkiä kurjemmallakin kelillä. Tosin sai olla tarkkana, ettei eksynyt muutaman kymmenen metrin matkalla lumikammilta huussiin, sillä vain tuulen ja lumituiskun suunnasta pystyi päättelemään kulkevansa oikeaan suuntaan. Näkyvyyttä ei ollut kuin muutamia metrejä.

Kaivuuhommissa.

Olin etukäteen epäillyt, että joutuisin klaustrofobiani vuoksi nukkumaan varalle otetussa teltassa, mutta ensimmäinen yö oli mennyt hyvin lumiluolan suojassa. Toisena yönä huoli kuitenkin herätteli tasaisin väliajoin; pelkäsin tuulen kinostavan lunta oviaukon eteen liiaksi. Laskin, että jos putsaisi 3-4 tunnin välein lumet oviaukon edestä, tukkeeksi ei ehtisi kertyä kuin polven korkeudelta kevyttä lunta. Puolilta öin pukeuduin ja puskin itseni hangen läpi ulos. Lapioin oviaukon edustaa neljännestunnin. Kolmen ja kuuden aikaan kuulin jonkun muun kolaavan lunta ulkona. Rassasin suksensauvalla katon ilmareiän ja jatkoin uniani kiitollisena siitä, ettei tarvinnut taas alkaa pukeutua. Aamuun mennessä tuuli oli leppynyt ja taputin itseäni tyytyväisenä olkapäälle; selvisin hengissä toisestakin yöstä! Viimeiset kaksi yötä menivät paremmin, vaikka havahduinkin kerran yössä tekemään klaustrofobisten tuntemusten jäähdyttelykierroksen ulkona pakkasessa. Niiden jälkeen kelpasi taas tulla sisään lämpimään lumiluolaan unia jatkamaan.

Irtolumesta putsattu lumikammin edusta.

Lumivyöryoppeja käytännönharjoittelulla

Kolmantena päivänä tutustuimme lumivyöryn alle jääneiden etsintään. Hätäkeskukseen soittaminen ei juuri auta, sillä valtaosa uhreista menehtyy vartissa hapenpuutteeseen. Siinä ajassa pitää pystyä paikantamaan ja kaivamaan uhri lumesta esiin. Lumivyörylähetin eli piippari pidetään riskialueilla aina päällä, jolloin se lähettää signaalia. Etsintätilanteissa laite kytketään vastaanottotilaan, jolloin se näyttää suunnan ja metrimäärän toisten lähettimien signaalien luo. Kun uhri on paikallistettu, alue sondataan pitkällä kokoontaitettavalla sauvalla, jotta uhrin täsmällinen sijainti saadaan tietoon. Sen jälkeen alkaa vimmattu kaivaminen. Sondaaminen oli haastavaa; paikoin sauva tavoitti lumen läpi pehmeän mättään, joka tuntui kutakuinkin samalta kuin lumen alle jemmatut harjoitusuhreina toimineet reput.

Lumivyörypiipparin käytön harjoittelua.

Iltapäivällä teimme pienen retken lähirinteille samalla maaston muotoja lukien. Takin alla oli kaikilla asianmukaisesti aktivoituna piippari ja repuissa mukana sondi ja lapio. Kun rinteen kaltevuus ylittää 25 asteen, liikutaan luomivyöryriskialueilla. Riskiin vaikuttaa kaltevuuden lisäksi myös mm. lumen koostumus. Ilman oikeanlaista tietämystä ja varustusta ei rinteille todellakaan ole asiaa.

Topptur – huippuretki!

Neljäntenä aamuna tähystimme leiristä auringossa kylpevää Murtsertoppenin huippua. Tiesin pärjääväni puolen kilometrin noususta ylöspäin erinomaisesti. Sen sijaan epäröin, miten pystyisin laskemaan alas. Muutamat harjoituskerrat laskettelurinteiden ulkopuolella eivät olleet antaneet onnistumisen iloa; laskutekniikkani oli äärettömän huono ja energiaa kuluttava. Olin uuden tilanteen edessä, sillä en osannut arvioida omaa pärjäämistäni, joten päätin konsultoida retken johtajia. Juttutuokion jälkeen löysin itseni kiinnittämästä nousukarvoja suksiini kurssikavereideni kannustaessa – heille olin jo vuodattanut moneen kertaan turhautumiseni laskemisen vaikeuteen. Hyvä niin, sillä olin jo pakahtua maiseman kauneudesta heti ensimmäisten nousumetrien jälkeen.

Ensimmäiset kymmenet vertikaaliset nousumetrit takana, useampi sata edessä.

Sää oli täydellinen. Nousu ei tuntunut ollenkaan rankalta, sillä olin täysin talvea hohkaavan maiseman ja jylhien tuntureiden lumoissa. Olipa lasku alas miten kamalaa tahansa, se oli ylös menon ja upeiden maisemien ihailun arvoista! Huipulla, 1400 metrissä, kelpasi nauttia retkilounasta.

Huipun evästaukon myksitävät maisemat.

Kun oli aika lähteä laskemaan takaisin laaksoon, jättäydyin joukon hännille, jotta muut saivat nauttia laskemisen vapaudesta. Toissapäiväinen lumituisku oli luonut kauden otollisimmat olosuhteet puuterilumilaskuun. Rinteen jyrkimmän kohdan liu’uin varovasti sivuttain alas. Muuten lasku sujui paremmin, kuin olin etukäteen pelännyt. Löysin jopa hetkeksi oikeanlaisen ja nautinnollisen rytmin, kun ymmärsin suunnata sukseni koskemattoman hankeen. Rytmi unohtui pian, sillä jouduin pitämään taukoa; unohdin kaikelta jännitykseltäni hengittää normaalisti!

Leiriin laskettuani huomasin havahtuvani ajatukseen, että tämähän oli lopulta enemmän hauskaa kuin tuskaa. Enää oli jäljellä yksi yö lumikammissa, jonka tiesin jo menevän rutiinilla. Iloitsin siitä, että olin ylittänyt itseni jo monesti tällä retkellä. Lisäksi olin saanut uusia taitoja ja ikimuistoisia kokemuksia! Päiväkirjamerkintään on kirjattu viimeiselle illalle lause: “Hitsi vieköön, pitääkö täältä lähteä jo pois?!”

Viimeinen auringonlasku tuntureilla.

Päivien tärkein oppi oli olla porukan heikoin lenkki. Sitä kun ei ole aina helppoa myöntää itselle saatikka muille. Tiesin jo etukäteen, että tällä laskuosuuksilla loppuu oma osaaminen ja voimat, ja niiden jälkeen on jäljellä enää korvien välissä oleva sisu ja itsensä voittamisen uhma. Yllättävän pitkälle silläkin pääsee – etenkin kun mukana on iloisesti kannustava retkiseura. Itselle nauraminen on myös hyvä taito. Aion jatkossakin ihmetellä niitä, jotka ottavat helikopterikyydin huipulle laskeakseen alas. Itse tekisin sen täysin päinvastoin!