63/100

Olen nähnyt villisian Virossa kymmenkunta kertaa. Suomessa en olekaan sitä vielä tavoittanut, jälkiä toki kuitenkin. Itäisellä Uudellamaalla ja Kymenlaaksossa retkeillessä se tulee epäilemättä pian vastaan. Yhteistä kohtaamisilleni villisikojen kanssa on, että villisiat kulkivat laumassa. Yksinäisen villisian olen nähnyt vain kerran, mutta useasti perhekunnittain, joskus useammankin pesueen porukassa tai muutaman aikuisen laumassa. Näin ne ovat liikkuneet sekä kesällä että talvella. Sopivilla ruokailupaikoilla ne jättävät vahvat merkit vierailustaan maata tonkiessaan.

Sika on paitsi tunnetusti siisti eläin, tuntemukseni mukaan siis myös varsin sosiaalinen. Tällä hetkellä villisikoja valitettavasti vaivaa Virossakin afrikkalainen sikarutto.

”Petraa kuin sika juoksuaan”. Tämä vanha sanonta pitää paikkansa. Roteva villisika juoksee pitkänkin matkan kovaa kiihdyttäen ja kiitäen.

Villisika on oikeastaan aika korkean oloinen, lyhyempi kärsästä saparoon kuin odottaisi, harteikas ja vahva jässikkä. Väriltään se on tummanharmaa; märkänä ja hämärässä se näyttää aika mustalta. Harjakset antavat ilmettä. Porsaat ovat kauniin raidalliset, aika oman näköisensä. Vanha karju taas on melkoinen järkäle torahampaineen.

Villisika on niitä nisäkkäitä, jonka aina toivoo näkevänsä liikkuessaan hämärissä sopivassa maastossa. Ainoa tilanne, jossa olen vähän varovainen, on että en osuisi emakon ja porsaiden väliin. Tapaturmat ovat kuitenkin harvinaisia. Ennemminkin näen tämän metsissä taitavasti piileskelevän eläimen hyvinkin mielenkiintoisena ja suorastaan sympaattisena.