Luonnonystäville oli yllätys, kun maa- ja metsätalousministeriö kertoi hiljattain yrittävänsä puolittaa Suomen villisikojen määrän afrikkalaisen sikaruton pelossa. Tuskin sikaa tiedettiin meillä edes olleen.

Villisika kuitenkin kuuluu Suomen alkuperäislajistoon. Lajia on esiintynyt luulöytöjen perusteella Suomenniemen eteläosissa jo jääkauden jälkeen 8000–9000 vuotta sitten ja mahdollisesti koko sitä seuranneen 3500 vuoden mittaisen lämpöjakson ajan. On vaikea sanoa, kuinka kauan sika meillä viihtyi, koska 6000 vuotta sitten alettiin pitää kesysikoja, joiden luita arkeologit myös löytävät.

Villisika joka tapauksessa hävisi Suomesta mutta on 1970-luvulta lähtien tehnyt paluuta Venäjän Karjalan kautta. Viime vuosina siat ovat nopeasti runsastuneet.

”Marraskuussa laskettiin, että villisikoja on Suomessa noin 1000–1300, mutta sen jälkeen niitä on metsästetty”, kertoo riistapäällikkö Erkki Kiukas Kaakkois-Suomen riistanhoitopiiristä.

Juuri Kaakkois-Suomessa villisika on runsain. Esihistorialliset luulöydöt on tehty paljolti samalta suunnalta.

Villisika on yleistynyt nopeasti muissakin Euroopan maissa 2000-luvulla, myös Suomen lähialueilla Virossa ja Venäjällä. Leningradin hallintoalueella sikoja arvellaan olevan 6500. Karjalassa tutkija Danila Pantšenko kertoo villisian runsastuneen lumijälkihavaintojen perusteella 500:sta yli 1400 yksilöön. Laji on levinnyt pohjoiseen, ja sitä on nähty Murmanskin alueella asti.

Suomessa villisian runsastuminen voi johtua osittain siitä, että se on metsästyksen muotilaji, jota on ruokittu. Tutkija Petri Nummi Helsingin yliopistosta epäilee syyn olevan kuitenkin lähinnä ilmaston lämpenemisessä.

Villisian leviämistä rajoittavat eniten routa ja lumi. Vaikka kärsä on vahva, syvää routaa sian on hankala rikkoa, ja lumi vaikeuttaa liikkumista lyhyillä jaloilla. Pantšenkon vuonna 2012 julkaisema tutkimus paljastikin, että Karjalan sikakanta notkahti kovina talvina 2004, 2005 ja 2010. Muuten se on kasvanut.

karjut elävät lisääntymisajan ulkopuolella yksinäistä elämää, mutta emakot ja porsaat pysyttelevät läpi vuoden tiiviinä perhekuntina. Päivän lepopaikka niillä on usein suojaisassa kuusikossa, jota ympäröi peltojen ja sekametsän mosaiikki. Vasta hämärissä arat siat saapuvat pelloille ruokailemaan.

Mieluisinta ravintoa villisialle ovat kuminan juuret ja herneet, ja niitä ne tonkivatkin mielellään loppukesästä talveen asti. Myös vehnä ja kaura kelpaavat, viljelijöiden harmiksi. Perunapelloillekin on voinut jäädä talveksi syötävää, mutta yleensä tähän aikaan talvesta siat alkavat olla jo ruokinnan varassa tai kiljuvassa nälässä. Karjalassa villisikojen onkin nähty vierailevan jopa kaatopaikoilla.

Artikkeli julkaistu alun perin Suomen Luonnossa 3/2015.

Villisika

Sus scrofa

Koko: Karju painaa 150–200 kiloa, emakko 35–150 kiloa.

Tuntomerkit: Muistuttaa kesysikaa mutta on korkeampi, paksuniskaisempi ja tummakarvainen. Porsaat pieninä viirullisia.

Ravinto: Kaikkiruokainen, mutta syö kasvispainotteisesti. Voi aiheuttaa tuhoa kumina- ja juurespelloilla sekä talloa viljaa. Napsii hyönteisiä, linnunmunia, matoja ja pikkunisäkkäitä ja käy jopa haaskoilla.

Elinympäristö: Keski-Euroopassa tammistot ja sekametsät, Suomessa metsät viljelysmaiden ympärillä.

Lisääntyminen: Emakko tulee kiimaan alkutalvella ja kantaa neljä kuukautta, porsaita 6–10.

Elintavat: Syö hämärissä pelloilla, päivät lepää kuusikoissa. Rakentaa talveksi havuilla vuoratun pesäkuopan.

Tiesitkö? Kesysika jalostettiin villisiasta noin 11 000 vuotta sitten Keski-Aasiassa.

ilmastonmuutosViikon lajivillisika