On pilkkopimeää. Laivan ja laiturin välissä ammottaa aukko, jonka päälle on asetettu jotenkuten kapea trukinlava.

Taiteilen itseni ulos ja olen Jurmossa! Viimeinkin. Matka Helsingistä tänne Korppoon ulkosaareen on kestänyt kahdeksan tuntia. Olemme silti edelleen Suomessa, vaikka huomenna näen, että voisimme olla melkein missä vain. On marraskuun loppu.

Matkaseuranani on ystäväni Hele Vikstedt, joka on haaveillut ulkosaaristosta kauan. Olemme tänään ainoat Jurmoon tulijat. Klas Mattsson on meitä vastassa mönkijällä, jonka lavalle kiipeämme matkatavaroinemme. Muutama moottorin ulvahdus ja saaritaksi ärisee matkaan. Meitä naurattaa koko ajan. Tie on kuoppainen ja mutkainen. Mitähän Klas ajattelee?

Hän parkkeeraa kalliolle ja samassa ovi aukeaa pikku tupaseen, Fjäderkammariin. Se on lämmin, mitä muuta tarvitaan. Klas näyttää vessan ja saunan ja jättää meille taskulampun. Ilman sitä ei täällä tähän vuodenaikaan pärjää.

Juttelemme Helen kanssa pitkään pienen pöydän ääressä ja juomme viiniä. Emme tiedä, että meitä saatetaan tarkkailla. Sydvestikö ikkunassa vilahtaa?

Saariston ankaruus tuntuu vielä samana iltana. Etsimme pimeässä saunaa ja kompuroimme kivikossa ja liukkailla kallioilla. Voimakas tuuli tuntuu koppaavan meidät ilmaan, meri vyöryttää loputtomia aaltojaan. Sauna löytyy, mutta se on kylmä eikä lämmittäminen innosta näin pimeällä. Palaamme mökkiin ja suljemme oven visusti. Tuuli jytisee katolla.

Polkkatukat kurkistavat ikkunasta

Uskomatonta. Aamulla ikkunan eteen ilmestyy kolme outoa naamaa. Niillä on pieni pää pitkän kaulan varassa ja polkkatukka. Ne ovat alpakoita, Klasin äidin Pirjo Mattssonin lemmikkejä.

Me kiljahtelemme ja ryntäämme ulos kuvaamaan. Ne juoksevat pakoon, pysähtyvät ja kääntyvät meihin päin. Otukset ovat uteliaita.
Pirjo näki alpakoita televisiossa ja oli ihan myyty. Pakkohan niitä oli saada. ”Niistä saa ihmeen hienoa villaa”, Pirjo kertoo. ”Alpakanvillasta tehty pusero ei pistele eikä kutita ensinkään, vaikka sitä pitäisi paljasta ihoa vasten.”

Alpakat tuntuvat kuuluvan Jurmon luontoon vaikka tiedämmekin, että ne ovat alun perin Etelä-Amerikasta. Mutta täällä on erilaista kuin missään muualla Suomessa. Välillä näyttää Lapin paljakoilta, välillä Skotlannin nummilta, välillä Perulta.

Jurmo on matala saari, jota tuuli pieksee jatkuvasti. Maata peittävät kumaraiset katajat ja kanervat tiheänä mattona. Luonto on karua ja kivikkoista. Saaren kummassakin päässä on pitkä kivinen häntä, särkkä. Jurmo on kolmatta Salpausselkää, harju jatkuu ties kuinka kauas veden alle.

Kanervaisia katajanummia

Kävelemme saaren ympäri, eikä vastaan tule ketään, vaikka retki kestää tuntikausia. Saari on lähes puuton ja täällä näkee kauaksi. Kun kiertää rantoja pitkin, palaa takaisin sinne mistä on lähtenyt, näin uskomme. Mutta saari eksyttää, sen loputtomat kataja–kanervanummet nielaisevat kulkijat. Onneksi löysimme polut.

Jurmoa on kutsuttu pirunpelloksi. Se tarkoittaa vaikeakulkuista kivikkoa, ja sitä täällä riittää. Enimmäkseen kivet ovat pienehköjä, veden silottamia, mutta paikoin on myös valtavia murikoita. Näemme myös kivistä ladottuja munkinkehiä, joiden alkuperä on epäselvä. Ne saattavat olla kökarilaisten fransiskaanimunkkien jo keskiajalla rakentamia tilapäisasumuksia.

Meri on auki. Aaltojen pauhu ja tuulen kohina ovat ainoat äänet. Lokki kirkaisee välillä. Pienen havumetsikön yllä ronkkuu muutama korppi. Koska lintuopasta ei ole, yritän muistella edellistalvista retkeäni. Missä silloin näimme merikotkia, missä tunturikiuruja? Mutta nyt olot ovat tyystin toisenlaiset.
On leutoa. Lintujen ei tarvitse pakkautua pieniin suliin. Silloin riitti, kun asettui länsisärkälle passiin ja antoi kiikarin pyyhkiä satoja muuttomatkalla viivytteleviä joutsenia, sinisorsia, telkkiä ja isokoskeloita. Tunturikiurut, edellistalven retken harvinaisuudet, piipersivät viereisillä Heinäsaarilla, jonne silloin pääsimme jäätä myöten. Nyt sinne ei ole menemistä.

Merirosvojen saari

Kylässä ei näy ketään. Koputan Mattssonien oveen, jonka raosta työntyy esiin koiran kuono. Kotona ovat Pirjo ja Klas Mattsson sekä piiaksi pestautunut Tiina. Naiset leipovat, Klas tulee jostakin talon perältä kotisivujaan tekemästä.

Ei täällä liikoja puhuta. Pirjo on puheliain, mutta hän onkin lähes mantereelta Rymättylästä.Mattssonit ovat asuneet Jurmossa hyvin kauan. Pirjo ei tiedä, mistä hänen miehensä Perin suku on saarelle tullut. ”Per sanoi aina, että hän on merirosvojen jälkeläinen. Mutta ei hän voi olla, koska merirosvot hävitettiin saarelta”.

Tarina kertoo, että Jurmossa asui ennen merirosvoja, jotka sytyttelivät tulia rannalle laivoja harhauttaakseen. Kun alus ajoi karille, se ryöstettiin. Kuningas Kustaa Vaasa hermostui jatkuviin menetyksiin, surmautti jurmolaiset ja asutti saaren uudestaan. Kustaa Vaasan ajoista on pian 500 vuotta, eikä kukaan saarella syntyneistä tiedä olevansa muuta kuin jurmolainen.

Kuusi asukasta…

Saarella asuu kuusi ihmistä kolmessa taloudessa: Pirjo ja Klas Mattsson, Aino ja Östen Mattsson sekä Agneta Andersson ja Björn Lindström.

Ennen saarella oli satakunta asukasta ja talojakin oli siellä täällä. Nyt talot ovat yhdessä ryppäässä Jurmon kylässä, seassa on myös kesämökkejä ja Klasin vuokramökit. Saarelaiset elivät hylkenpyynnillä ja kalastuksella. Myös Per oli kalastaja. 1990-luvun alussa hän rupesi vuokraamaan ensin yhtä kammaria matkailijoille; kysynnän kasvaessa hän rakensi kaksi mökkiä lisää. Per kuoli neljä vuotta sitten, ja Klas jatkaa nyt lomakylän vuokraisäntänä. Hänkin kalasti aiemmin mutta on nyt kyllästynyt. ”Verkot limoittuvat ja saalis on mitä on, joskus tulee pelkkiä simppuja. Turskaa ei ole ollut sitten 1980-luvun. Ennen sitä saatiin lähes pelkästään”, hän kertoo. Arki sujuu.

Pirjo pitää kanoja ja ankkoja, ja yhteysalus tuo ruokatavaroita tarvittaessa. Klas on nuori mies. Miten aika kuluu hiljaisella saarella iäkkäämmän väen parissa? ”Riippuu vuodenajasta”, hän sanoo. ”Kesällä väkeä riittää, määrästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta yli 10 000 niitä on.”

…ja kummitukset päälle

Kesällä äiti ja poika ovat melkein kaiken aikaa satamassa. Klas savustaa kalaa, ja hoidettavana on myös kahvila terasseineen sekä kauppa.

Nuori mies viihtyy kesäisin, mutta silti hän odottaa pakkasta. Häntä kiehtoo jää, sen muodot, vaiheet ja sävyt. Pirjo on puolestaan kivien ihailija, ja niitähän saarella riittää. Jos hän voisi, hän kulkisi vain kiviä katsellen. Hän maalaa ja piirtää ja on tehnyt yhdessä Riitta Karamäen kanssa kirjan kivipeikko Iurimasta, joka syntyy ja elää Jurmossa. Kirja on ikkuna Jurmon luontoon ja elämänmenoon. Päähenkilö on satuhahmo, mutta olot ovat todelliset.’

Toisaalta, kuka tietää mitä henkiä täällä liikkuu.”Tuolla läheisellä Sandvikharun saaressa on Haru-gubben, Haru-ukko, jonka monet väittävät nähneensä keskellä päivääkin”, Pirjo sanoo. Esimerkiksi eräs turkulainen tohtori kertoi, että hänellä oli tuttavansa kanssa treffit saaressa. Hän lähestyi saarta veneellä ja ihmetteli, kuka siellä seisoo sydvesti päässään. Myöhemmin hänelle kerrottiin, että Haru-ukkohan se oli. Mies ei ollut aiemmin kuullut asiasta halaistua sanaa. Tiinakin on nähnyt ukon. ”Hän katseli vanhan kalamajan ikkunasta, kun lähestyin saarta.” ”Oman kuvajaisesi näit ikkunasta”, Klas heittää, mutta Tiina pudistelee päätään. ”Haru-Gubben se oli.”

Pirjo kertoo ukosta vielä monta juttua; näkijänä on aina ollut vieras. Kummallista kummituksessa onkin se, et-teivät Pirjo ja Klas ole koskaan häntä tavanneet.

Muuttolintujen viimeinen etappi

Viime talvena kaikki oli uutta ja minulla oli paljon opittavaa. Miten suuri maa Suomi onkaan ja miten kaikkialle riittää menijöitä. Yhteysalus Jurmoon ja Utöhön oli Nauvon Pärnäsin satamassa kuin valkoinen valas. Se nieli ihmisiä kapsäkkeineen, kiikareineen ja kaukoputkineen. Laivaravintola antoi turvallisuutta, söimme kalakeittoa ja hörpimme kahvia moneen otteeseen.

Olin matkalla työtoverini Veistolan Tapanin kanssa Turun Lintutieteellisen Yhdistyksen lintuasemalle, eikä meitä ollut vastassa kuin lintuaseman maitokärry. Kun Klas häipyi vieraineen ja mönkijän perävalot hävisivät näkyvistä, päällemme laskeutui syvä hiljaisuus. Hapuilimme satamassa käsikopelolla. Heitimme rinkkamme kärryyn ja sitten matkaan. Tapani veti ja minä pidin kärrystä kiinni. Oli säkkipimeää ja taivas täynnä tähtiä. Tuuli kylmästi, pakkasta oli takuulla parikymmentä astetta. Tapanin tarkoista merkinnöistä näin jälkeenpäin, ettei sitä kuitenkaan ollut kuin 13.

Tunturipöllöjä ja merisirrejä

Jurmo ei tuottanut pettymystä. Harpoimme pitkin nummea rantaan. Tapani etsi myyränjälkiä. Jos on myyriä, saattaa olla tunturipöllöjäkin. Lähes joka talvi ne vaeltavat Jurmoon pohjoisesta. Ehkäpä saari näyttää tunturipöllöistäkin Lapilta. Toinen erikoisuus ovat merisirrit, jotka talvehtivat Jurmon kivisillä rannoilla. Merisirrit ovat meillä harvinaisia, eikä niitä näe pesimäaikana kuin hyvällä onnella Käsivarren Lapissa. Parhaina talvina Jurmossa on niitä useita kymmeniä.

Päivän retkellä näimme valtavasti lintuja. Näky oli aivan hypnoottinen. Jäinen tuuli viilsi korvia, ja avoin merenlahti oli sakeanaan lintuja, esimerkiksi joutsenia ja sinisorsia oli satoja. ”Eivätkä nämä ole mitään pullasorsia”, Tapani sanoi. ”Ne ovat villisorsia ja ihmisarkoja.” Siksi niitäkin piti tarkkailla varovasti ja etäältä.

Viime talvena näin vain Jurmon linnut, sillä Tapani on niin ornitologian puraisema, ettei hän näyttänyt minulle edes kylää. Kappelinkin ohi pyyhälsimme suoraan tähystysasemiin. No, Klasista ei taas ole lainkaan lintuoppaaksi. Hän tuntee lintumiehet, mutta linnuista vain ”pikkulinnun, lokin ja variksen”.

Kappelissa solmitut liitot kestävät

Nyt juttelen Klasin ja Pirjon kanssa heidän lämpimässä tuvassaan ja saari avautuu toisella tavalla, täällä eletään arkea, ja luonto on. ”Ei sitä erikseen tule ajateltua”, saarelaiset sanovat. Mutta matkailijavirta kertoo, että luonto puhuttelee. Eihän saaressa ole muuta kuin hiljaisuutta ja rauhaa. Pieni kappelikin on talvisin lukossa, eikä kesäisinkään ole kuin yksi jumalanpalvelus. Häitä ja konsertteja on sentään silloin tällöin.

Jurmon kappeli on rakennettu 1846, ja se on liikuttavan pieni. Mutta se sopii tälle saarelle. Täällä ei mahtailla koolla eikä määrällä. Kappelia ympäröi hautausmaa, jonne Per Mattssonkin on kätketty lukuisten muiden Mattssonien viereen.Pirjon mukaan Jurmossa solmitut avioliitot kestävät. ”Ei kaikki kuitenkaan”, Klas korjaa. Hän tietää ainakin yhden parin eronneen. ”No, se on poikkeus”, Pirjo sanoo.

Lisäksi ainakin yhden vastavihityn parin tiedetään häämatkallaan hukkuneen saaren rantaan. Siksi paikkaa kutsutaan nyt nimellä Sorgen, Suru. Ja tietoisuudestako johtuu, että siinä paikassa ainakin minut valtaa käsittämätön alakulo. Katselen rannatonta ulappaa ja vaivun synkkiin mietteisiin.

Kaikki muuttuu — talvetkin

Pirjo tuli Perin morsiamena Jurmoon mielellään ja on ollut saarella kuin kala vedessä. Tänä talvena hänelle on uskottu kappelin avainkin. Se tuntuu suurelta luottamukselta. ”Kun vain tuo tuuli tyyntyisi, niin pääsisi laskemaan verkot”, hän huokaa. Tuuli helistelee ikkunoita ja välillä sataa tihuuttaa. Pihamaan ruoho on vihreänä.

Pirjo ei muista kokeneensa täällä ollessaan näin lämmintä talven alkua.

”Per kertoi, että eräänä vuonna vedet jäätyivät vasta maaliskuussa ja sulivat kesäkuussa. Vapunpäivänä Perin setä halusi lähteä haahkanmunia keräämään, koska niin oli tehty ammoisista ajoista. Hän lähti matkaan potkukelkallaan — ja tuli tyhjän korin kanssa takaisin.”

Moni asia on muuttunut. Haahkanmunien keräilyperinne on jäänyt kokonaan eikä hylkeitäkään enää pyydetä. Ja Per oli Jurmon viimeinen ammattikalastaja.
Nyt eletään matkailusta, taloissa on sähköt ja tietokoneet. Klasin kotisivuilta näkee, että vuokramökkeihin Kläppbohon, Pigamurjuun ja pikkuiseen Fjäderkammariin on tehty varauksia jo vuodelle 2008.

 

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonnon numerossa 1/2007. Jutussa mainittu Pirjo Mattsson menehtyi loppuvuodesta 2008.

Voit ostaa Suomen Luonnon digiversioita vuodesta 2009 alkaen  Lehtiluukusta >>

arkiston aarteitajurmoRetkivinkkiSaaristo