Tämän vuoden viimeisessä kolumnissaan Johannes-setä ajatteli puhua suunsa puhtaaksi. Ei haittaa, jos siinä sivussa tulee vähän provo­soitua. Ehkäpä joku innostuu todistelemaan minun olevan väärässä.

Siispä: biologian opetus ja tutkimus ovat harhapoluilla. Lajikato ja monimuotoisuuden nopea katoaminen eivät ole vaikuttaneet opetuksen ja tutkimuksen painopisteisiin juuri lainkaan. Mikään ei ole tärkeämpää ja kiireellisempää kuin luonnon monimuotoisuuden selvittäminen ja varjeleminen.

Yhteiskunnan ja koulutusjärjestelmien prioriteetit ovat siinä suhteessa täysin pielessä. Meitä ei kasvateta elämään tällä planeetalla, kunnioittamaan universumin mittakaavassa ainutlaatuista taivaankappaletta, joka olisi olemassa vaikka me emme olisi.

Ei, meidät kasvatetaan tavoittelemaan leveää elämää, kilpailemaan toistemme kanssa, voittamaan tai katoamaan luusereiden mustaan aukkoon. Tekemään sinänsä tärkeää, mutta juuri nyt toisarvoista tutkimusta, joka julkaistaan ”alan huippusarjoissa”.

Lajeja ei opeteta tunnistamaan tai monimuotoisuutta ymmärtämään juuri lainkaan. Pidin yliopistossa biologian peruskursseja noin 35 vuoden ajan. Vuosien vieriessä kävi yhä selvemmäksi, että koulujen opetusohjelmien laiminlyönnit ja vääristymät olivat tehneet tehtävänsä. Lajien opettelu oli vanhanaikaista, jotain ihme 1700-luvun touhua.

Keskimääräistä biologian opiskelijaa ei luonto kiinnostanut, lajintuntemuksesta ja erityisesti kasveista puhuminen haukotutti. Ei paljon hetkauttanut, että eläinten olemassaolo riippuu täysin kasveista, sienistä ja mikro-organismeista.

”Ai onko kasveillakin populaatioita?” kysyi eräs fuksi. Kertoo paljon kouluopetuksen tasosta.

”Lajien opettelu oli vanhanaikaista, jotain ihme 1700-luvun touhua.”

Nyt koulutetaan vähintäänkin tarpeeksi geneetikkoja, molekyyli­biologeja, fysiologeja ja virologeja. Mistä löytyy lajeja syvällisesti tuntevia biologeja vaikkapa luonnontieteellisten museoiden ja ympäristökeskusten rekrytoitavaksi? Nisäkkäät, linnut ja kalat kyllä hallitaan, mutta miten on yhtä tärkeiden sammalten, jäkälien, sienten ja niveljalkaisten laita?

Syventäviä lajintuntemuskursseja pitäneet dosentit ovat katoava luonnonvara, ja sitä aukkoa ei ole helppo paikata. DNA-perusteinen lajien tunnistus on lapsenkengissään. Luontokartoittajan tutkintoon kuuluu noin 850 lajin tunnistaminen maastossa. Ihan hyvä sinänsä, mutta Suomessa on yli 45 000 lajia.

Lopulta luonto pitää meistä huolen. Millä tavalla, se riippuu meistä. Tämä setä aikoo panna kalman kielet lipomaan tyhjää vielä pitkään ja ehkä saada aikaan jotakin.

biologiakoulutuslajikatolajitmonimuotoisuusyliopisto

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!