Olen aina kadehtinut isiä ja poikia, jotka kalastavat yhdessä. Monesti tuntuu, että kalastaminen on kulkenut noissa suvuissa kivikaudelta lähtien, ja niksit on opittu viimeistään 1800-luvulla. Nämä myyttiset isät ja pojat setvivät verkot minuutissa, nukkuvat pilkkihaalareissaan, ohjaavat venettään sujuvasti ilman merikorttia ja korjaavat ulapalle hajonneen perämoottorin ilman ainuttakaan varaosaa.

Olen kuullut, että isoisäni kävi silloin tällöin onkimassa 1960-luvulla ja koki puuhan rentouttavaksi. En koskaan tavannut isoisääni, mutta minulla on vahva mielikuva hattupäisestä ja tweedkankaiseen liivipukuun pukeutuneesta kouluneuvoksesta, joka herrasmiehen tavoin jumitti soutuveneen perätuhdolla. Joku muu sai hoitaa soutupuolen. Epäilen näiden heinäkuisten kalaretkien olleen varsin sivistyneitä ja rauhanomaisia rituaaleja ja saaliin olleen yhtä hintelä kuin akateeminen isoisäni.

Vastoin kaikkia suvun perinteitä ja iloiseksi yllätyksekseni poikani innostui muutama vuosi sitten kalastamisesta. Puheisiin alkoi ilmaantua Räsästä, Bete Krokodilia ja Lordia. Mökillä pöytään alkoi ilmestyä haukea ja ahventa. Kalan perkaamisen poika sai opetella Youtubesta niin kuin kaikkien muidenkin kirjailijoiden pojat.

Huomaan nykyään lähteväni mielelläni mukaan kalaretkelle. Nautin kovasti rantaan kulkevasta metsäpolusta, jonka päästä avautuu maisema kallioille ja merelle. Poika etsii heittopaikan ja minä päädyn huoltojoukkoihin kokiksi. Virittelen trangian tuulensuojaan, odottelen jonkin aikaa saalista, mutta päädyn lopulta kaivamaan repusta valmiiksi keitetyt perunat.

Jatkan kahvinjuonnilla, tuijottelen merta ja linjamerkkejä, ja samalla mieleeni alkaa nousta runollisia lauseita kuten kevät on kuin liian kiireinen äiti, mutta talvella on aikaa ottaa syliin, pimeydessä aika hidastuu. Kun tuijottelen ylös pilvien lomaan, ajattelen, että taivaassa on todelliseen suuruuteen liittyvää nöyryyttä. Se on suuruutta, jonka ei tarvitse näyttää voimaansa, koska se pelkällä olemassaolollaan osoittaa meidän pienuutemme.

Näiden runollisten lauseiden lomaan alkaa kehkeytyä myös pieniä kala-arvoituksia. Matkalla kotiin kysyn pojaltani kuinka monta kalaa hän löytää lauseesta Suutari Törö sai mutu-tuntumalla vimpan päälle turpaan. Arvoitusta miettiessä kotimatka sujuu leppoisasti.

Olen iloinen, että poika on päättänyt rikkoa kalattomien esi-isieni ketjun. Sen kunniaksi toimin mielelläni trangiankantajana. Jokainen nauttii luonnosta ja kalastamisesta omalla tavallaan. Sanat ovat hyvä keino. Ne eivät täytä vatsaa, mutta hiilidioksidipäästöt ovat nolla, eikä roskia jää luontoon. Sanat kulkevat mukana keveinä niin kuin hyvät ystävät.

Ja niin, kuinka monta kalaa sisältyikään suutari Törön kala-arvoitukseen? Tämän pohdinnan jätän jokaisen lukijan iloksi.

kalaretkikalastussanat