Näytös päättyy kimaltaviin valoihin, jotka suunnataan yleisön ylle. Katso tähtiä, kehottaa Juhani Karilan romaanista dramatisoitu näytelmä Pienen hauen pyydystys.

Näytelmän esittämä kuva pohjoisesta on vinksahtanut ja samalla tuttu. Kaikesta oivaltavuudesta päällimmäiseksi mieleen jää hieman yllättäen alussa kuvailtu lampi. Tavallisesti kertomusten lammet ovat viileitä ja kirkasvetisiä. Näytelmän alussa kuvailtu lampi on puolestaan ravinteiden rehevöittämä ja ”sakea kuin hernekeitto”.

Ytimekäs kuvaus naurattaa, sillä jotain niin tuttua ja tunnistettavaa siinä on.

Samanlainen tuttuuden tuntemus tuli, kun luin inarilaisen kirjailija Seppo Saraspään teosta Lintukoiran ikävä. Huikaisevan Inarijärven lisäksi kirjassa kuvaillaan useamman kerran muun muassa eri-ikäisiä taimikoita matkan varrelta. Havahduin kuvauksien äärellä. Tarina tuli todeksi ja tarkkanäköiseksi. Tunnistin kirjan taimikkometsät ja samalla ymmärsin, kuinka harvoin kukaan kuvailee niitä tai kokemustamme niistä.

Yllättäen merkityksellisimmiksi luontokuvauksiksi eivät välttämättä nousekaan ne kauneimmat. Luontokuvauskojuilla kuvatut petojen herkutteluhetket tuntuvat utopioilta satujen metsämaasta. Kuvat ovat kertomus siitä, miten haluaisimme todellisuuden olevan. Silti ne ovat suurelle yleisölle tutumpia kuvauksia petojen elämästä kuin esimerkiksi kirjailija, valokuvaaja Antti Haatajan Tappajat-kirjaan ottamat kuvat susista hakkuuaukioilla tai ahmoista metsäautoteillä.

Lienee selvää kumpi kuvastoista on lähempänä eläinten todellisuutta.

”Todellisuus jää näyttämättä ja suuri kuva luonnosta jää piiloon.”

Elämme romantiikan aikaa, jossa sosiaalisen median siloteltu todellisuus ei jää vain sosiaaliseen mediaan.
Luonnon kauneuden kuvaaminen, niin sanoin kuin kuvin, on ymmärrettävää. Kauneus antaa voimaa ja taltioin sitä usein itsekin satunnaisin kännykkäkuvin tai kirjoittaessani.

Mutta kun meidän kaikkien kauneudenkaipuumme kertautuu, kertomusten virta vääristyy ja samalla vääristyy kuvamme todellisuudesta. Todellisuus jää näyttämättä ja suuri kuva luonnosta jää piiloon. Tämä pätee niin proosaan, valokuviin kuin vaikkapa filmatisoin­­tei­hin.

Piiloon jää nimenomaan luonto vehreiden kaupunkimetsien ja suojelualueiden ulkopuolella. Ja se luonto tarvitsee näkijänsä. Yhtä lailla tulkintaa ja näkemistä kaipaavat kokemuksemme siitä luonnosta. Usein niistä syntyvät havahtumiset.