Syksyllä Suomi saa mitä viehättävimpiä muuttovieraita, kun viitisen tuhatta koskikaraa asettuu vesistöjemme varsille talvehtimaan. Helpoiten niitä näkee jokien auki olevissa sulapaikoissa, kun talvi kiristää otettaan.

Rengaslöytöjen perusteella koskikarat tulevat Norjasta ja Ruotsista, jossa vuoripurot tarjoavat pesimäpaikkoja kymmenille tuhansille koskikaroille. Linnut muuttavat yön pimeydessä, mitä syksyllä riittääkin. Norjassa koskikara on kansallislintu.

Kun kaikille karoille ei löydy talvella pesimäalueen läheltä ruokailureviireitä, lintujen matka käy kaakkoon ja etelään Ruotsiin, Tanskaan ja Suomeenkin.

Koskikara on todellinen virtavesiekspertti. Se hakee ravinnokseen vesihyönteisten toukkia ja muuta pikkuelävää veden alta. Kara piiskaa itsensä tarvittaessa sukelluksissa hurjaan vauhtiin vankoilla siivillään ja avittaa matkaa jaloillaan. Sukellus voi kestää kymmeniä sekunteja.

Koskikara on ainoa veden alta ravintoa hakeva varpuslintu, ja sille on kehittynyt monia pulikoivan elintavan apukeinoja. Lintu osaa sulkea sieraimensa, ja sen rasvarauhasesta riittää ainetta puvun voiteluun vettä hylkiväksi. Silmiä suojaa hyvin kehittynyt vilkkuluomi. Kynsillään kara saa otteen liukkaista kivistä ja vesisammalista.

Ihminen on aina ihaillut koskikaraa, mutta lintua on myös pyydetty rasvansa takia sekä taikakaluksi, jolla arveltiin olevan lempeä nostattavia vaikutuksia.

Kylmää koskikara ei pelkää, ja se onkin koko Suomen talven piristys. Suomen runsaimmat karapaikat talvella ovat Inarin Jurmukoski ja Kuusamon Kiveskoski.

Kevättalvella suurin osa koskikaroista lähtee jälleen kohti pesimäseutujaan. Muutamia satoja karapareja pesii Suomessakin. Vahvinta pesimäaluetta on itäinen Lappi ja Kuusamo. Eteläisessä Suomessakin pesii pieni joukko karoja.

Pesä on miltei aina aivan virtaavan veden äärellä, joten koskikaran elämän näyttämön solina ja kohina on poikasille tuttua jo niiden elämän alussa.