Kuu kiurusta kesään, tiesi vanha kansa. Totta onkin, että kiuru palaa Suomeen ensimmäisten muuttolintujen joukossa, kilpaa töyhtöhyyppien, kottaraisten, pulmusten, laulujoutsenten ja harmaalokkien kanssa.

Vaikka lauha lounaisvirtaus lennättää kiireisimpiä uskalikkoja Keski-Euroopan talvimailta jo helmikuussa, ei kiurun riemullinen liverrys kaiu korkealta sinitaivaalta täydellä teholla ennen huhtikuuta. Silloin koiras kohoaa lepattelevin siiveniskuin ja laajoissa kaarroksissa yli sadankin metrin korkeuteen, kunnes se näkyy hädin tuskin pienenä pisteenä. Koiras livertelee korkeuksissa yhtä kyytiä jopa varttitunnin saadakseen sanomansa kantamaan mahdollisimman kauas, kunnes se vähä vähältä laskeutuu yhä alemmas ja lopuksi vaikenee ja pudottautuu siivet supussa maahan.

Ruskea höyhenpuku naamioi oivallisesti maassa kyhjöttävän kiurun, joka ponnahtaa ihmistä tai petoa pakoon vasta lähietäisyydeltä ja lepattelee pehmein siivenlyönnein ja pyrstö levällään kauemmas uuteen kätköön.

Kiuru on taantunut niin Suomessa kuin koko Euroopassakin, sillä tehostunut viljely on hävittänyt siltä suuren osan niin ravintoeläimistä kuin suojaisista pesäpaikoistakin avo-ojien, kivikasojen, ladonliepeiden ja muiden joutomaalaikkujen mukana. Miljoonien kiurujen häviäminen Euroopan pelloilta ilmentää peltoluonnon laajamittaista köyhtymistä.

Kiuru
Alauda arvensis
Sånglärka
Skylark
Põldlõoke