Tunnustan: olen alkanut vihata talitiaisia. Tai ehkä vihata on liian voimakas sana, mutta olen kyllästynyt niihin. Samoin sinitiaisiin. Niistä on tullut minulle lajikadon symboli. Kun osa lajeista häviää, osa voittaa. Nämä sopeutuvaiset, aggressiivisetkin tiaislajit ovat yleistyneet.

Ulkona liikkuessani tarkkailen lähes aina lintuja. Kahahdus puussa tai lehahdus lintulaudalla kiinnittää huomioni. Mikä se oli? Toiveikkaana tarkennan katseeni ääntä kohti. Melkein aina silmäni osuvat tali- tai sinitiai­seen. Taas. Päällimmäinen tunne on pettymys. Kokemus on sama Helsingistä Kainuuseen ja Kittilään. Tuntuu kuin muita lintulajeja olisi hyvin vähän tai ainakin vähemmän kuin ennen.

Tuntemukseni sai vahvistuksen viime syksynä, kun näin Poliittisen valokuvan festivaalilla teoksen Uhan alla. Kuvasarja uhanalaisista lintulajeista pysäytti. Niin monta tuttua, arkista lintua! Jopa kiuru ja västäräkki ovat silmälläpidettäviä lajeja.

Uhanalaisten lintulajien määrä kasvaa niin nopeasti, että sitä ei meinaa uskoa todeksi. Työryhmän jäsen, valokuvaaja Sanni Seppo käyttää ilmiöstä sanaa lajikatosokeus. Epäuskon taustalla on niin sanottu ”shifting baseline syndrome” eli muuttuvan perustason oireyhtymä. Kun lajeja katoaa tai yksilömäärät vähenevät, se alkaa näyttää uudelta normaalilta. Käsitys luonnon tilasta liukuu muutoksen mukana.

Muuttuvan perustason syndrooma on merkittävä este laajamittaisemmalle luonnonsuojelulle. Vaikka ihminen olisi suojelumyönteinen, hän saattaa ajatella, että ei tässä ole mitään isoa hätää, linnut laulavat ja hiirenkorvat vihertävät niin kuin ennenkin. Paitsi että eivät.

”Jos emme muista mennyttä, emme tiedä mitä menetämme.”

Lajit vähenevät niin vaivihkaa, että maallikko ei välttämättä huomaa sitä. Satunnaiset havainnot suuristakaan yksilömääristä eivät kerro koko totuutta. Nykytilannetta pitäisi verrata siihen mitä oli 10 tai 20 vuotta sitten.

Äänimaisema hiljenee huomaamatta. Muistan, että lapsuuteni keväinen lintukonsertti oli nykyistä runsaampi ja täyteläisempi, hurmos rajumpi.

Muistan myös ajan, jolloin mustarastaan laulu kuulaassa maaliskuun illassa elähdytti. Kevät! Enää laulu ei ilahduta yhtä paljon. Mustarastaat ovat runsastuneet. Ilmaston lämpenemisen myötä yhä suurempi osa niistä talvehtii Etelä- ja Keski-Suomessa. Laulua voi kuulla läpi talven. Mustarastas kevään merkkinä on kuollut.

Jos emme muista mennyttä, emme tiedä mitä menetämme. Nykyisyyden voimme sentään yrittää painaa mieleen. Toukokuussa lintujen kevätkonsertti on kiivaimmillaan. Nähkäämme muutos omin silmin, kuulkaamme käänne omin korvin.

ilmastonmuutosLinnutluontokato

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!