Olen jo useamman vuoden harjoittanut meditaatiota. Väitän, että meditaatio on eräänlainen korvike metsästämiselle ja keräilylle. Jos jätetään pois meditaation henkiset ulottuvuudet, meditaation tavoite on tietoisen läsnäolon tila, oman mielen havainnointi ilman arvottamista. Tähtäimessä on tyyni ja rentoutunut, mutta samalla vahvasti keskittynyt mielentila.

Onkiminen meditatiivisena harjoituksena on jo klisee, mutta useimmissa kliseissä on totuuden siemen. Olen saavuttanut syviä rentouden ja läsnäolon tiloja esimerkiksi pilkkiessäni. Pelkkä jäällä kylmissään istuskelu olisi mieletöntä, mutta pilkkireiän tuijottaminen tyhjentää mielen samalla kun pilkkivavan vahtaaminen terästää aistit.

En ole koskaan ollut hirvimetsällä, mutta uskon, että passissa istuminen on juuri tätä: äärimmäistä tylsyyttä ja valppautta samanaikaisesti.

Päämäärätön retkeily voi joskus jättää epämääräisen valjun olon. Siksi lähden mieluummin sienestämään kuin metsäkävelylle, kernaammin kalaan kuin järvelle soutelemaan. Ikiaikaiset aktiviteetit vähentävät stressiä paremmin kuin kuljeskelu.

Syvän läsnäolon saavuttamiseksi keräilyn tai metsästämisen täytyy olla haastavaa. Pelkkä suppilovahveroiden kauhominen koriin on puuduttavaa, siksi pyrinkin havainnoimaan ja tunnistamaan samalla myös harvinaisempia sieniä. Esimerkiksi värjäykseen soveltuvien seitikkien kerääminen pitää tarkkaavaisuutta yllä. Mieli ei lähde harhailemaan. Meditatiivisen tilan saavuttaminen edellyttää myös nöyryyttä ja kunnioitusta luontoa kohtaan. Suden jahtaaminen moottorikelkalla ei edesauta mielenrauhaa.

”Ehkä aivomme huutavat juuri tätä, pysähtymistä ja keskittymistä.”

Evolutiiviset selitykset ihmisen käytöksestä leimataan usein populistisiksi, mutta minuun ne vetoavat. Jos me Homo sapiens -suvun jäsenet olemme 200 000 vuotta eläneet lähinnä keräillen, kalastaen ja metsästäen, aivomme ovat virittyneet tekemään juuri niitä. Ehkä meditaatio ja muodikas mindfulness ovat osin kehittyneet paikkaamaan näiden toimintojen katoamista? Ehkä aivomme huutavat juuri
tätä, pysähtymistä ja keskittymistä.

Ja kun kala sitten nappaa onkeen tai himoittuja mustatorvisieniä löytyy, tunnen kuinka dopa­miini ryöppyää aivoissani. Jos ei parempaa kuin seksi, niin ainakin saaliin saaminen on parempaa kuin sosiaalinen media.

Toisaalta joskus metsälläkin tulee hukkareissu. Sieniä ei löydy, tai joku muu on tyhjentänyt marjapaikan. Kalasta palataan tyhjin käsin. Tällöinkin on kyse mielen harjoituksesta; asioiden hyväksymisestä sellaisina kuin ne ovat. Luontoa ei voi pakottaa.