Etelästä pöllähtänyt matkailija on ymmällään. Kilpisjärven maisemat ovat kuin toisesta maailmasta. Ei millään meinaa uskoa, että sama maa ja sama valuutta. Kylän ympärillä kohoavat tunturit ovat vielä kesäkuussa lumisia ja Kilpisjärvessä seilaa komeita jäälauttoja.

Maisema on karu, mutta henkeäsalpaavan kaunis.

Majoitun Kilpisjärven biologisella asemalla, jonka ikkunasta voi ihailla kilometrin korkeuteen kohoavaa Saanaa. Asemalla kulkee monen alan tutkijoita ja asiantuntijoita. Tapaan muun muassa ranskalaisen sammakoihin perehtyneen tutkijan.

Minua eivät nyt kiinnosta sammakot, vaikka niitä onkin aseman pihalla laatikoissa tutkimuksia varten. Tarkoitukseni on kiivetä Saanalle.

Repussa evästä ja luonto-oppaita aloitan reissuni. Retkeilymajan pihassa on tietotaulu Saanan luonnosta ja reiteistä ja siitä alkaa polku kohti huippua. Piha on peitetty laajalla sepelikentällä, jossa on parkkipaikkoja norjalaisten asuntovaunuille ja niiden lisäosille, puisille konteille eli naulateltoille. Kuulen paikallisilta, että kentän alle jäi osa hienoa tunturikoivulehtoa.

Kuva: Johanna Mehtola

Tunturikoivikosta tunturin rinteelle

Astun sateesta märälle polulle, pian pistelen jo pitkin märkiä syvänteitä ylittäviä pitkoksia.

Saanan juurella kasvava tunturikoivikko alkaa jo hennosti vihertää. Lapin maakuntakukka kullero ei ole vielä edes nupullaan; se kukkii vasta kesä–heinäkuun vaihteessa ja viihtyy hyvin juuri tällaisessa tunturikoivikkolehdossa.

Lapin satakieleksikin kutsuttu sinirinta olisi mahdollista nähdä juuri nyt, pesimäkautensa alussa koivikossa puikkimassa. Lintua ei kuitenkaan näy eikä kuulu. Sen sijaan punakylkirastaat pitävät konserttiaan.

Polku alkaa hiljalleen nousta kohti Saanan rinnettä, jossa odottavat Suomen pisimmät portaat, noin 740 askelmaa. Poikkean rappusilta ja pian näen ensimmäisen kukassa olevan kasvin. Se on riekonmarja. Ruukkumaiset, valkoiset kukat aukeavat ennen lehtien muodostumista. Riekonmarja on tuttu kasvi ruskaretkeläisille, sillä sen lehdet hehkuvat räikeän punaisina tunturien kyljessä ruska-aikaan.

Patjamaisesti kasvavan sielikön punaiset kukat ovat myös vielä nupullaan. Sielikön lähettyvillä kas- vaa usein uuvanaa, valkokukkaista kaunokaista.

Patjamainen kasvutapa on kasveille eduksi tun- turin ankarissa oloissa. Aurinko lämmittää patjastoa jopa kymmenenkin astetta ilmaa lämpimämmäksi. Uuvana on karujen olojen sankari, sillä se kestää yli 50 asteen pakkasta.

Vain Kilpisjärven alueella kasvavan liekovarpion valkoiset, kellomaiset kukat eivät nekään ole vielä levittäneet helmojaan. Kasvin lehdet sisältävät herkästi syttyviä terpeenejä, joten sitä on käytetty nuotion sytytykseen. Enää tätä käyttöä ei suositella, vaikka kasvi ei olekaan rauhoitettu.

Kuva: Johanna Mehtola

Lapinalppiruusun minikauneutta

Saanan maaperässä on paljon kalkkia, joka näkyy jyrkän pahdan alapuolella vaaleanruskeina röykkiöinä. Kalkkikasvillisuutta onkin niiden alapuolisilla alueilla. Esimerkiksi maata myöten kasvava lapinalppiruusu vaatii kalkkipitoisen kasvualustan, kun puutarhojen alppiruusut taas suosivat hapanta maata.

Näin kesäkuun alussa alppiruusu on vielä nupullaan. On pakko könytä polvilleen maahan ja katsella kasvia ihan läheltä. Miniatyyri on lehdiltään ja kukiltaankin samanlainen kuin kotipihallani kasvaa rojottava valtava puutarhaversio. Lapinalppiruusun hyvältä tuoksuvat kukat ovat kui- tenkin suuret verrattuna sen varteen. Kasvia on vain muutamilla Yliperän ja Utsjoen tuntureilla.

Aamuinen sade tuntuu tunturikallioilla liukkautena ja hienoinen sumuverho alkaa kietoutua Saa- nan ympärille. Tämän tästä pysähdyn ja katson ympärilleni: Kilpisjärvi hohtaa kuin peilinä tunturien sylissä, luonnon rauha tyynnyttää mielen.

Matka jatkuu kohti kivistä ja kallioista lakea. Pian tunturikasvit vaihtuvat jäkäliin ja heiniin. Tunturimaarianheinä, tunturivihvilä, lapinkastikka, poronkuppijäkälä ja pohjankorvajäkälä; tunnistan ne mukanani olevan opaskirjan avulla. Sumu sakenee ja Saanan huippu lähenee.

Kiviröykkiön takaa, aivan jalkojeni juuresta lähtee kiiruna lentoon. Se pyrähtää sumun suojaan ja kävelee edelläni, kuin tietä näyttäen. Pian se nousee siivilleen ja jättää minut yksin jatkamaan matkaa. Muita retkeilijöitä kulkee ohitseni tai tulee vastaan harvakseltaan.

Saanan huipulla on valtava kivikasa ja tietysti myös vieraskirja. Kirjoitan nimeni kirjaan ja istahdan kivelle syömään eväitä. Kostea sumu on huntuna ympärilläni, eikä näköaloista voi juuri puhua. Kirkkaalla säällä täältä näkyisi pitkälle Norjaan ja Ruotsiin.

Levollinen ja rauhallinen olo hiipivät minuun. Ei tekisi mieli lähteä paluumatkalle, ei vielä. Istun aikani, hörppään kahvit ja yrttijuoman. Arki on kerrankin niin kaukana, ettei se saa minusta kiinni. Tunturissa istuminen on parasta, mitä kiireinen ihminen voi tehdä.

Keräkurmitsat lekottelevat rinteellä

Paluumatkan aika kuitenkin koittaa ja astelen takaisin tulojäljilleni. Kiirunaa ei näy, mutta alempana rinteessä näen keräkurmitsapariskunnan, joka nököttää paikallaan, vaikka pysähdyn melko lähelle niitä ihmettelemään. Keräkurmitsa pesii puuttomilla tunturikankailla ja nyt on niiden soidinaika. Siksi ne tuntuvat olevan hieman poissa tolaltaan ja pelottomia.

Keräkurmitsanaaras onkin aika mimmi. Se on pariskunnasta kirkkaamman värinen ja houkuttelee soitimella koirasta. Naaras perustaa pesän ja kolme munaa munittuaan jättää haudonnan yleensä koiraalle. Naaras ehtii hyvässä lykyssä vielä pesiä toisen koiraan kanssa.

Ei taida koiras tietää, mikä sitä odottaa! Jätän kyyhkyläiset rauhaan ja jatkan patikointia kohti alarinnettä. Koukkaan vielä katsomaan lapinalppiruusua, josta on tullut suosikkitunturikasvini. Huomaan myös lumileinikin terhakat varret, keltaiset kukat eivät ole nupullaankaan.

Valkokukkaisen jääleinikin voi nähdä Kilpisjärven suurtuntureilla, myös Saanan takarinteellä. Koska en tiedä kasvupaikkaa tarkasti, en uskalla lähteä sitä etsimäänkään. Karun kasvupaikan jääleinikki on tunturikasviksi melko kookas. Se on noin 20 senttiä korkea ja kukat ovat parisenttisiä.

Tunturin alarinteeltä lähtee polku Saananlaaksoon. Valitsen sen reitikseni nyt, kun sumu on hälvennyt ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Sieltä täältä ryöpsähtelee kirkkaita tunturipuroja, joiden vesi on raikasta ja hyvän makuista.

Varvikossa vilahtaa jokin: tunturisopuli! Niiden vaellus alkaa olla lopuillaan ja sopuleita näkee tunturissa enää harvakseltaan, mutta siellä on jälkiä isommankin porukan oleskelusta. Selkeitä polkuja, heinäpesiä ja ulostekasoja on siellä täällä. Norjassa tunturipuroista juominen on kielletty sopulien ulosteiden vuoksi, mutta Suomessa tällaista kieltoa ei ole.

Palaan tunturikoivikkoon – ja kuulen sinirinnan kaunista vaihtelevaa laulua. Se osaa matkia 40 lintulajin ääntelyä. Onnistun vilaukselta näkemään itse linnun upeassa lapinpuvussaan.

Kahdeksan kilometrin kävely Saanan huipulle tarjoaa valtavan elämyksen ja monipuolisen polun läpi tunturiluonnon. Näin paljon – mutta paljon jäi vielä näkemättä. Tänne on päästävä uudestaan.

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonnon numerossa 5/2012

Osta koko lehti digitaalisena versiona Lehtiluukusta >>