Juttusarjassa mennään Elli Keisteri-Sipilän uutuuskirjan nimen mukaisesti metrolla metsään. Ensimmäinen retki vei Lauttasaaren vehreisiin rantamaisemiin, toinen taas Siilitieltä japanilaistyylisiin puutarhoihin. Kolmatta retkikohdetta suunnitellessani huomaan Tapiolan kohdalta Otsolahden vesiurheiluvälinevuokraamon. Kuinka hienoa olisi lähteä metrolla merelle? Päätän ottaa selvää.

TAPIOLA

Tapiolan metroasemaa hallitsee valtava pikkulapsi.

“Mikä tuo on?” älähdän mukaan lähteneelle ystävälleni, kun metron ovet aukeavat ja nenän edessä kohoaa valtava valkoinen hahmo. Hujoppi paljastuu lasta esittäväksi patsaaksi. Se heilauttaa värikkäillä maaleilla peitettyä kättään kohti liukuportaita aavistuksen pelottava ilme kasvoillaan.

Tapiolan metroasema on suuren, osittain yhä rakenteilla olevan kauppakeskuksen alla. Olin jo aiemmin tutkinut, mihin päin asemalta kannattaisi poistua, jotta pääsisi mahdollisimman helposti Otsolahdelle, mutta ainut käytössä oleva poistumistie vie tietenkin täysin päinvastaiseen suuntaan.

Ulkona Länsituulentiellä lähdemme seuraamaan Google Mapsin reittiohjeita, mutta eteen tulee kauppakeskuksen rakennustyömaa. Työmaan aita tuntuu jatkuvan lähes horisonttiin, sitä kiertäessämme päädymme lopulta loikkimaan autotien pientareita pitkin ennen kuin pääsemme jalkakäytävälle.

Kauppakeskuslabyrintin jälkeen olemme nopeasti Otsolahden rannassa. Lahden rannasta lähtee pitkiä laitureita, joissa kelluu riveissä kaikenlaisia moottoriveneitä. Lukuisat tyhjät paikat osoittavat, että moni muukin on paennut hellettä merelle.

Vuokraamo on melko huomaamaton koppi rannan reunassa, kävelemme siitä ensin ohi. Kysymme kanoottia vuokralle, mutta vuokraamon työntekijä suosittelee meille matalampaa kaksikkoa tuulen vuoksi. Ajatus kajakista jännittää, sillä kummankin meistä aiemmat (vähäiset) melontakokemukset ovat nimenomaan avokanooteista.

Ensimmäinen kajakkimelonta jännitti aluksi.

Ennakkoluulomme osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Saamme hyvät ohjeet kajakkiin nousemiseen, minkä jälkeen kulkupeli tuntuukin yllättävän vakaalta. Katsomme kartasta muutaman lähisaaren ja suuntaamme Länsiväylän alikulkuun suuremmitta ongelmitta.

Ohitamme joukon pieniä saaria. Ne ovat hauskan näköisiä mökkeineen ja laitureineen. Yhden rannat laskevat mereen jyrkkänä kalliona, toinen taas on matala, laakea ja metsäinen. Silmä löytää koko ajan uusia yksityiskohtia piirteikkäästä maisemasta.

Saarten lomassa seikkailu oli helppoa kartan kanssa.

Vesi pärskyy meloessa naamalle ja käsivarsille. Tulen ajatelleeksi sinilevää, jota tänä kesänä on ollut poikkeuksellisen paljon myös Helsingin edustalla. Vedessä ei näy mitään erityistä, mutta päätän seurailla mahdollisia iho-oireita illan ajan.

Kierrämme vielä Tvijälpin saaren hiljakseen meloen. Saarten rantapuihin on kiinnitetty useita telkänpönttöjä, mutta niiden asukkeja ei näy. Sen sijaan vastaan tulee silkkiuikkuja poikasineen ja pienillä luodoilla napottaa lokkeja sekä valkoposkihanhia, jotka seuraavat tyynesti meidän etenemistämme.

Saarten rannat ovat paikoin niin matalia, että melomme rakkohaurun seassa. Tvijälpiltä löytyy myös leveä kaistale tyhjää hiekkarantaa, mikä houkutteleva näky! Saattaa kuitenkin olla, että jos rantautuisimme, taitomme eivät riittäisi enää liikkeelle lähtöön.

Ehkä ensi kerralla rohkenen pysähtyä uimaan.

Merellä liikkuu monenlaisia vekottimia soutuveneestä risteilyalukseen. Ohi ajavan huviveneen tekemät aallot keikuttavat kajakkia, mutta eivät onneksi hätkäytä sen pahemmin.

“Ei muuten kysytty, mitä pitää tehdä jos kajakki kaatuu”, hoksaan.

“Ei me kaaduta”, kuuluu vastaus etuistuimelta.

Palatessa vastatuuli hidastaa melomista, mutta alikulun takana Otsolahti on jo ihan tyyni. Maisemassa yhdistyvät tyylikkäästi vehreät ja puistomaiset rannat sekä pilvenpiirtäjien yllä häälyvät nostokurjet. On hämmästyttävää, miten helposti kaupunkia pääsee halutessaan karkuun monipuoliseen luontoon.

Ilta-auringossa rantametsikön ja nostokurkien ja kyhmyjoutsenten sommitelmaa on yllättävän miellyttävä katsella.