Kuinka usein hirvi pudottaa sarvensa? Miksei metsästä löydä hirven jättösarvia?

Hirvieläinten heimon enemmistölle kasvaa sarvet. Ne ovat vain urosten koristus, komistus tai kiusankappale, miten vain. Peura ja sen kesy muoto poro ovat poikkeuksia: niiden naaraillakin on sarvet.

Niillä ilmastoalueilla, joilla vuodenajat vaihtelevat samanlaisen rytmin mukaisesti kuin meillä, hirvieläinten sarvien kasvu alkaa keväällä. Kehittyviä sarvia peittää samettikarvainen nahka. Kun sarvi on kasvanut täyteen kokoon, nahka irtoaa suikaleina. Tuolloin näkee urosten hankaavan sarviaan puihin ja on otaksuttu, että kuivuva, karmeannäköinen verinen nahka aiheuttaa kutinaa. Tämä lienee vain osatotuus. Kiima on tällöin alkamassa, ja kyseessä lienee pikemminkin reviirin merkintä. Hankaamisestahan jää puihin pystyviiltoja.

Kiima-ajan jälkeen urosten sarvet alkavat pudota, ensimmäiseksi kaikkein vanhimmilta yksilöiltä. Tiedetään, että vanhimmat hirviurokset tulevat nupopäiksi jo ennen joulua, nuorimmat vasta helmikuussa. Selvitettäessä syytä siihen, ettei jättösarvia löydy metsistä kovin usein, kannattaa ensin tehdä pieni laskelma.

Hirven talvikannan keskimääräinen tiheys oli viime talvena Tuire Nygrénin ja Mauri Pesosen julkaisemien tietojen mukaan 2,5 hirveä 1‑000 hehtaaria kohti. Urosten osuus, ottamatta laskuun edelliskesän urosvasoja, on koko kannasta alle viidennes. Jättösarvia pudottelevia uroksia on siis yksi 2‑000 hehtaaria kohti.

Vuosittain tipahtaa yksi jättösarvi jokaista tuhatta hehtaaria kohti. Vuodessa sarvi ei välttämättä katoa, mutta jo melko tuoreena maassa makaavaa vanhaa, harmaan oksan väristä jättösarvea ei ole helppo havaita, saati kun se alkaa ajan mittaan vihertää. Ennen jättösarvien harvinaisuus pantiin myyrien tilille. Niiden uskottiin syövän sarvia viimeiseen rippuseen. Kyllähän myyrät sarvia jyrsivät, mutta useimmiten niiden aikaansaannokset jäävät ”pintavioiksi”. Ketut ja mäyrät saattavat kuljettaa sarvia luoliinsa, muttei tästäkään taida merkittävää hävikkiä syntyä.