Elokuun pimenevät, mutta lämpimät illat ovat tosiasia. Vuodenajan vaaka alkaa kallistua syksyyn ja posken rusketus häviää… Mutta onhan syksyssäkin paljon koettavaa ja nähtävää. Metsät pullistelevat sienistä ja marjoista.

Sienimetsään on mukava mennä: kori täyttyy tuossa tuokiossa ja voi kiireettä istahtaa mättäälle syömään eväitä. Täsmäsienestäjänä koriini kertyy kantarelleja, lampaankääpiä, suppilovahveroita, mustatorvisieniä ja herkkutatteja. Sienioppaassa jokaisen kohdalla lukee, että esikäsittely on tarpeeton. Se jo paljastaa, että en ole intohimoinen suolasienestäjä. Mieluiten nakkaan sienet heti tuoreeltaan pannulle ja popsin ne leivän päällä.
Sienestyskäyttäytymiseeni on kuitenkin tulossa muutos: tänä syksynä aion ottaa haltuun pari uutta sienilajia ja opetella myös käyttämään niitä – ja esikäsittelemäänkin, jos se on tarpeen.

Minua edeltävät sukupolvet ovat käyneet sieniretkillä erilaisella meiningillä. Silloin sienestys oli tarvesienestystä. Sieniruuat toivat mukavan lisän talviseen ruokavalioon. Suolasieniksi pilkottiin ainakin karvarouskuja ja haaparouskuja. Metsässä ei muuten vain haahuiltu. Sinne mentiin aina asian kanssa.

Sienimetsässä haahuilu on tänä päivänä enemmän kuin suotavaa. Vaikka inhoaisi sieniä, voi niitä silti katsella ja opetella tunnistamaan.
Tiesitkö muuten, että metsissämme lymyää vielä satoja sienilajeja, joita ei ole tunnistettu tieteelle. Jo tunnistetutkin tarjoavat mielenkiintoista nähtävää kuten valkohipiäinen nuijakuukunen ja tyylikkään vihreänkirjava kyyhkyhapero.

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonnossa 06/2012.

retkisienestystatti