Olisi hienoa jos satavuotiasta Suomi-neitoa voitaisiin juhlia niin että syntymäpäiväsankari olisi moitteettomassa juhlakunnossa. Siksi on hämmentävää että Suomemme on luonnon ja ympäristön puolesta vähän raihnaisessa ja kuluneessa tilassa. Sen helmoista on otettu kaikki mahdollinen irti, ja yhä enemmän halutaan ottaa.

”Ovatpa meille rakkahat koskemme kuohuineen, ikuisten honkain huminat, täht’yömme, kesät kirkkahat” Maamme-laulu 3. säkeistö (säv. Fredrik Pacius, san. Johan Ludvig Runeberg, suom. san. Paavo Cajander)

Koskemme eivät enää pitkään aikaan ole kuohuneet vapaina, ja ikihongat humisevat vain suojelualueilla. Ilmasto on muuttumassa, järviämme uhkaa rehevöityminen ja rannikoillamme killuu tonnikaupalla mikromuovijätettä.

Juuri tällä hetkellä suurimmassa vaarassa ovat vanhojen luonnonmetsiemme rippeet ja niiden monimuotoinen eliöstö. Monimuotoisuuden väheneminen on kuin ihmisen vanheneminen: se ei hätkäytä, koska se tapahtuu vähitellen. Ala kerrallaan pusikoiksi hakatuissa metsissä ja kuivatuissa korvissa luontoarvojen heikkeneminen etenee sen verran verkkaisesti, että jatkuvasti huonontuvaan tilanteeseen ikään kuin totutaan. Vain hetkittäin pysähdytään ihmettelemään että ”missä kaikki pyyt ovat”, ”miksei töyhtötiaista ole näkynyt pitkään aikaan” tai ”ennen tässä kasvoi kangasvuokkoja”. Vanhat metsät ja niiden eliöstö ovat vaarassa jäädä kirveen alle, kun hallituksen bioenergialinjauksia pannaan käytäntöön. Hakkuiden myötä hiilinielu pienenee, ja poltossa puihin sitoutunut hiili vapautuu ilmaan. Ei kovin innovatiivista energia- ja ilmastopolitiikkaa…

Ihmiskunnan nykymeno on sellaista, että toisella kädellä raivataan, hakataan, hyödynnetään, muutetaan rahaksi ja tehdään voittoja, ja toisella yritetään paikkailla jälkiä.

Pitääkö olla huolissaan? Kyllä pitää. Mutta ei toivoton. Onneksi jotain on vielä jäljelläkin. Ja se, luonto, toivottaa meidät joka päivä tervetulleeksi. Rentoutumaan, lepäämään, hengittämään, liikkumaan ja ihailemaan.