Monet perhoset ovat ilmiömäisen taitavia naamioitujia. Se onkin niiden paras ase olemassaolon taistelussa. Värikuviointi sulautuu usein lähes täydellisesti alustaansa. Toiset naamioituvat näyttämään joltakin aivan muulta kuin suupalalta, vaikkapa oksanpätkältä tai kuivalta lehdeltä.

Yöperhoset eivät tarvitse kirkkaita värejä. Niille tärkeintä on osata päivälevollaan kätkeytyä saalistajilta. Ne ovat usein vaatimattoman ruskeita ja harmaita, mutta lähempää katsottaessa niistäkin paljastuvat hillityt ja kauniit siipikuviot.

Monet perhoslajit lepäilevät puiden rungoilla. Täpläharmomittari lentelee hämärässä, mutta jos menee liian lähelle torkkuvaa perhosta, se lähtee päivälläkin lentoon. Tuohen- ja jäkälänväriset siivet kätkevät koivunrungolla levähtävän täpläharmomittarin lähes näkymättömäksi, vaikka se on avoimesti näkyvillä siivet levällään.

Vanhalla, kaarnoittuneella koivunrungolla lepäävällä tummapuuyökkösellä on yksi parhaista suojaväreistä. Kun perhonen on laskeutunut sopivalle kohdalle, siipikuviot sulauttavat yökkösen täydellisesti alustaansa. On vaikea nähdä, missä perhonen loppuu ja puu alkaa.

Puun rungolla lepäävää tummapuuyökköstä on lähes mahdoton huomata.

Siipien alapinta häivyttää

Kirkasvärisetkin perhoset osaavat kätkeytyä. Loistavankeltainen sitruunaperhonen erottuu kauas lentäessään niityllä. Kun se laskeutuu kasvillisuuden sekaan, sitä onkin yllättävän vaikea erottaa. Jos sen onnistuu löytämään, ymmärtää miksi; perhonen on painanut siipensä yhteen ja roikkuu lehden alapinnalla. Sitruunaperhonen muistuttaa lehteä siipien ­terävänipukkaista kärkeä myöten.

Keväällä ja alkukesällä lentävän auroraperhosen koiras on huomiota herättävän värikäs. Valkoisten siipien kärki­osat ovat kirkkaan oranssit ja näkyvät kauas perhosen lepatellessa niityillä ja metsänlaidoilla. Laskeuduttuaan se häviää kuin taikaiskusta.

Auroraperhonen painaa siipensä yhteen, jolloin oranssit täplät jäävät piiloon ja siipien alapintojen vihertävät kuviot sulauttavat sen ympäristöönsä. Vihreä väri on perhosilla melko harvinainen ja varsinkin auroraperhosen vihreä; siinä ei itse asiassa ole vihreätä lainkaan, vaan väri muodostuu sinihohtoisten mustien ja keltaisten siipisuomujen sekoituksesta.

Myös kirkkaan oranssinkirjavat nokkosperhonen ja herukkaperhonen nostavat laskeutuessaan siipensä yhteen, jolloin hehkeät värit katoavat tummankirjavien siipien alapintojen suojaan. Ne muistuttavat ruskeita lehtiä muiden lehtien seassa.

Hietaheinäperhonen lentää Ahvenanmaan ja etelärannikon kuivissa kalliomaastoissa. Sen nopeaa ja mutkittelevaa lentoa ei ole helppo seurata. Kun perhonen laskeutuu jäkälien kirjomalle kalliolle, sitä on vielä vaikeampi erottaa. Pystyyn nostettujen siipien alapintojen värit ja kuviot saavat hietaheinäperhosen katoamaan ympäristöönsä.

Herukkaperhosen ruskeankirjavat, liuskareunaiset siivet kätkevät sen ympäristöönsä.

Perhonen kuin linnunkakka

Kielon lehdellä istuu perhonen, joka näyttää lehdelle läiskähtäneeltä linnun ulosteelta. Pistetuomimittari lepää avoimesti näkyvissä ja luottaa linnunkakkamaiseen, saalistajia karkottavaan ulkonäköönsä.

Linnut säästävät vettä erittämällä virtsansa kiinteänä, valkoisena virtsahappona. Viemärisuolessa siihen sekoittuu tummempaa ulostetta, ja usein linnun jälkeensä jättämä merkki on toisesta päästään tumma, toisesta valkoinen kuten pistetuomimittarin väritys.

Myös eräs yleisimmistä ja runsaslukuisista perhosistamme, mäkikenttämittari, lepää täysin näkyvissä linnunkakkaa matkien. Siipienväliltään melkein kolmisenttisen perhosen valkeahkoissa etusiivissä on ruskeat, valkolaikkuiset keskisarakkeet ja reunoja kohti siivet muuttuvat ruskeammiksi.

Leppäyökkösen toukka näyttää linnun ulosteelta. Kuva: Hannu Rasiranta

Oksaa muistuttava vaippayökkönen

Perhoset saavat suojaa myös matkimalla jotakin syötäväksi kelpaamatonta. Eräät mittarintoukat muistuttavat erehdyttävästi oksaa. Kun ne jähmettyvät paikalleen pystyyn, niitä on lähes mahdoton havaita. Isomittari jopa talvehtii toukkana lehtipuilla oksaksi naamioituneena.

Koivun oksalla lepäävä vaippayökkönen esittää taitavasti oksantynkää. Se painaa etupäänsä oksaan kiinni ja takapää sojottaa viistoon ylöspäin. Yökkönen käärii lepoasennossa pitkät ja kapeat harmaankirjavat siipensä pyöreästi takaruumiin ympärille. Se luottaa puunoksamaiseen suojautumiseensa niin paljon, että tekeytyy häirittäessä kuolleeksi.

Öisin aktiivinen ruskohirsiyökkönen lepää päivisin puiden rungoilla täysin näkyvissä. Silti perhosta on vaikea huomata, sillä se on naamioitunut lahoksi puunpalaksi: kuorenväriset siivet kiertyvät ruumiin ympärille. Ruskohirsiyökkösen etupäässä on jopa vuosirenkaat kuin katkaistussa oksanpalassa.

Jo keväällä lentonsa aloittava kakskuumittari on liikkeellä hämärässä ja yöllä. Päivät se lepää kasvillisuudessa ja matkii menestyksellisesti lakastunutta lehteä. Kellanruskea väri ja hammaslaitaiset siivet täydentävät vaikutelmaa perhosen roikkuessa heinänkorrella.

Puun lehdellä istuva täpläsirppisiipi on muodoltaan ja kuvioinniltaan oudon näköinen perhonen. Siipien kärjet ovat kuin terävät sirpit ja niistä lähtee muotoa hajottavat viirut. Heinänkorrella istuessaan perhonen pitää siipiään erillään ja näyttää kuivalta lehdeltä.

Jättiharmomittarin toukka on jähmettynyt esittämään oksaa.

Kuviot ja muodot hämärtävät hahmoa

Perhosen levätessä puunrungolla tai kasvillisuudessa siipikuviot voivat häivyttää sen hahmoa. Pajukäärömittari pitää siipensä puolittain auki ja terävistä siivenkärjistä lähtee kapea ja tumma ulompi poikkiviiru. Se jakaa siivet kahteen osaan, joista sisäosa on keltainen ja ulko-osa tumma.

Koivulovimittarin siipien ulkoreuna on hammaslaitainen ja perhonen pitää siipiään tunnusomaisesti hieman erillään. Se korostaa niiden lakastunutta, lehtimäistä ulkonäköä, jota keltainen väri vielä täydentää.

Keltasävyinen nyhäkulmumittari pitää päivälevolla etusiivet etuviistossa, jolloin takasiivetkin ovat näkyvissä. Kun vielä siipien laidat ovat nyhämäisen polveilevat, se näyttää oudolta ja saalistajan silmissä ehkä tunnistamattomalta.

Loppukesällä lentävä gammayökkönen on tumma ja kirkaskuvioinen. Kun yökkönen on asettunut jäkäläiselle puulle, se lähes häviää näkyvistä. Hahmottamista vaikeuttaa vielä perhosen tunnusomainen lepoasento pää alaspäin. Kirkas metallitäplä etusiivissä näyttää reiältä, mikä häivyttää yökkösen hahmoa entisestään.

Pajukäärömittarin siipikuviot vaikeuttavat perhosen hahmottamista.

Myrkyllisiä matkijoita

Kaikki perhoset eivät pyri piiloutumaan saalistajilta. Perhoset eivät pysty pistämään kuten ampiaiset, mutta voivat matkia niitä ulkonäöllään. Sellaisia ovat esimerkiksi lasisiivet.

Vattulasisiipi ei näytä lainkaan perhoselta. Sen ulkonäkö muistuttaa ampiaista niin paljon, ettei sitä tee mieli ottaa kädelle. Siivet ovat ampiaismaisen kapeat, ja ruumiissa on mustia ja keltaisia poikkiraitoja.

Kimalaista muistuttava kuusamakiitäjä lentää päivällä ja käy ahkerasti kukilla. Paksu ruumis on karvainen ja takaruumiissa on keltaisia ja tummia poikkiraitoja. Läpinäkyvien siipien reunoja kiertää kapea, punaruskea reunus.

Kukalla kuusamakiitäjä käyttäytyy kimalaisesta poikkeavasti: se ei laskeudu kukkaan vaan pörrää sen edessä siivet nopeasta liikkeestä sumeina kuten kolibri.

Kun syötäväksi kelpaamattomat lajit matkivat toisiaan, suojavaikutus moninkertaistuu. Linnun napatessa yhden se oppii, että tämännäköiset otukset on syytä jättää rauhaan.

Valkoinen, punainen ja keltainen ovat varoitusvärejä. Valkoisilla kaaliperhosilla on kehossaan myrkyllistä pieriiniä ja siivissä virtsahapon johdannaista pteriinipigmenttiä.

Hitaasti liikkuvat punatäplät paistattelevat päivää heinänkorsilla. Siipien täplät varoittavat lintuja perhosen pahanmakuisuudesta ja myrkyllisyydestä.

Punatäplissä on myrkyllisiä syanoglukosaatteja eli sinihapon esiastetta. Ne ovat maamme myrkyllisimpiä perhosia, ja punatäplän nielaisseen pikkulinnun henki voi salpautua.