Ihmiskunnan elinehto. Kuulostaa aika tärkeältä. Sitäkin hätkähdyttävämpää on, miten vähän luonnon monimuotoisuudesta ja sen suojelemisesta vieläkin tiedetään, ja miten huonosti sen merkitys vieläkin tajutaan erityisesti siellä, missä se pitäisi tajuta kirkkaasti.

Totta, monimuotoisuus on tavattoman monitahoinen ja -tasoinen käsite. Siihen liittyy maantieteellisiä ja biologisia tasoja, jotka menevät osin päällekkäin. Maantieteellisen monimuotoisuuden hallitseminen ja suojeleminen on erityisen hankalaa planeetalla, jonka yksi isopäinen eläinlaji on keinotekoisilla rajoilla jakanut hallinnollisesti suvereeneihin yksiköihin. Niillä on ”sisäisiä asioita”, kuten luonnon
monimuotoisuus, joista muiden valtioiden on syytä pitää näppinsä visusti erossa tai muuten.

Jos luonnolta kysyttäisiin, keinotekoiset rajat pitäisi heti heivata, jotta voisi keskittyä olennaiseen. Monimuotoisuus on koko pienen planeettamme yhteinen ja suoraan sanoen aivan liian tärkeä asia jätettäväksi omaa tai puolueensa etua ajavien poliitikkojen päätösvaltaan, joka tietämättömyydestä johtuen tahtoo olla mielivaltaa.

”Luonto on muutosta, ei pysyvyyttä.”

Usein monimuotoisuutta mitataan elinympäristön tai alueen lajimäärällä, koska se on helpoin tapa, ja lajeilla on näennäisen yksiselitteiset nimet. Mutta kun laji sinänsä on kiistanalainen käsite ja kategoria. Onko luonnossa mitään lajeja ja jos on, miten ne pitäisi rajata ja määritellä? Perinteinen lisääntymis­isolaatio vuotaa kuin seula; lajit risteytyvät edes ja takaisin. Mikrobilaji on aivan eri asia kuin kasvi- tai eläinlaji. Lajiutuminen eli geneettisesti erilaistuvien kehityslinjojen synty on eri eliöryhmissä ainakin osin aivan erilainen. Näen ”lajit” nopeasti liukenevina sattumina tai pinnalla poksahtavina kuplina eliökunta-nimisessä geneettisessä puurossa, jota alati hämmennetään ajan, muutoksen ja valinnan kauhoilla. Luonto on muutosta, ei pysyvyyttä. Geneettinen monimuotoisuus on erityisesti muuttuvassa ympäristössä paljon tärkeämpää kuin ”lajien” määrä.

Tämä ei tarkoita, ettei harvinaisia lajeja – tällä kertaa ilman lainausmerkkejä – pitäisi suojella. Niillä on todettu olevan suorastaan suhteettoman suuri merkitys elinympäristössään. Usein vain yhteen ravinnonlähteeseen tai kasvupaikkaan erikoistuneina ne ylläpitävät ekosysteemien toiminnallista monimuotoisuutta ja ekosysteemien välisiä eroja, siis ison mittakaavan monimuotoisuutta. Mutta koska ymmärrämme monimuotoisuutta niin huonosti, meidän olisi pakko suojella vähän kaikkea. Pysyvän muutoksen edellytyksiä. Ja itseämme. Itseltämme. Absurdia, mutta hyytävän totta.