Kevään ensimmäinen perhonen ilahduttaa aina. Moni pitkospuilla tai polulla vastaan tullut retkeilijä kertoo nähneensä ”jonkun perhosen”, jonka siivissä välähti oranssia. Usein kertoja uskoo nähneensä nokkosperhosen, vaikka varsinkin metsäteiden ja -polkujen varsilla tehdyistä havainnoista valtaosa koskenee koivutyttöperhosta (Archiearis parthenias).

Koivutyttöperhosta ei ole helppo nähdä hyvin. Usein se lentelee melko korkeallakin koivikon reunassa, tai pelmahtaa maasta lentoon melkein kulkijan jalan alta, ja kaikkoaa nopeasti paikalta. Levätessään maassa tyttöperhonen pitää siivet päällekkäinen laskostettuina, jolloin suojavärein kirjaillut tummanruskeat etusiivet sulauttavat perhosen alustaansa.

Koivutyttöperhosia ei myöskään yleensä näe joukoittain, vaan yksitellen siellä täällä. Jos käy hyvä tuuri, on tarkkana ja liikkuu rauhallisesti, tyttöperhosen voi paisteisena päivänä yhyttää lämmittelemästä tai imemästä kosteutta hiekkatieltä, kiveltä tai koivunrungolta. Silloin perhonen usein myös avaa vähän siipiään, jolloin takasiipien kauniit oranssi–mustat kirjailut tulevat näkyviin.

Koivutyttöperhonen on tyylikäs myös alapuolelta katsottuna. Kuva: Tom Lindroos

Koivutyttöperhonen ei aurinkoisista elintavoistaan huolimatta ole päiväperhonen, vaan se kuuluu mittareihin. Se talvehtii kotelona, jonka sisällä perhonen on täysin kuoriutumisvalmiina. Siksi koivutyttöperhonen ehtii keväällä kuoriutuessaan lentoon ensimmäisten joukossa – usein aivan ensimmäisenä.