Metsäkeskusteluun on juurtunut virheellisiä mutta sitkeähenkisiä myyttejä luonnonmetsien ekologiasta. Ne ovat perintöä 1960–1990-lukujen värikkäistä metsäkiistoista, joissa tieto ja mielipiteet menivät iloisesti sekaisin.

Osa myyteistä on ollut alun perinkin propagandaa; tiettyjä luonnonmetsien kehitykseen kuuluvia ilmiöitä on korostettu ideologisista syistä. Osa myyteistä taas perustuu vanhentuneisiin tieteellisiin näkemyksiin, jotka uusi tutkimus on osoittanut vääriksi.

Myyttejä on syytä vähän purkaa.


Myytti 1: Luonnonmetsiä uudistavat voimakkaat metsäpalot ja avohakkuut jäljittelevät metsäpalojen vaikutuksia.

Metsäammattilaiset nostivat tämän väitteen esille 1960-luvun lopulla, kun luonnonsuojelijat arvostelivat Pohjois-Suomen laajoja avohakkuita luonnonvastaisiksi. Metsäpalon jäljittelyllä puolustettiin avohakkuiden luonnonmukaisuutta. Sen jälkeen väite onkin ollut ahkerassa käytössä. Sen mukaan luonnonmetsienkin kehitykseen kuuluu avovaihe, uudistuminen ”paljaalle metsäpeitteettömälle maalle” voimakkaan metsäpalon jälkeen.

Väite on lähtökohdiltaan tarkoitushakuinen. Sen syntymiseen ovat voineet vaikuttaa laaja-alaiset ja dramaattiset metsäpalot, kuten Tuntsan suurpalo vuonna 1960, jotka ovat herättäneet paljon huomiota. Lisäksi varhainen paloekologinen tutkimustieto tuli Pohjois-Amerikasta, jossa voimakkaat latvapalot ovat yleisiä mantereisen ilmaston alueilla.

Suomen kosteammassa, puolimereisessä ilmastossa ja soiden ja järvien rikkomassa maastossa voimakkaita ja laaja-alaisia metsäpaloja on ollut vähemmän. Lisäksi paksukaarnainen ja syväjuurinen mäntymme kestää hyvin metsäpaloja. Suurimmat hongat jäävät elävinä pystyyn.

Helsingin yliopiston metsätutkijoiden Timo Kuuluvaisen ja Tuomas ­Aakalan laatima yhteenveto Fennoskandiassa tehdyistä 43 luonnonmetsätutkimuksesta osoittaa, että luonnonmetsien uudistumistavat ovat hyvin monipuolisia.

Tutkituissa luonnontilaisissa kuusikoissa yleisin uudistumistapa on pienistä latvusaukoista tapahtuva vähittäinen uudistuminen. Männiköissä yleisimpiä ovat osan puustosta tappavat häiriöt, joissa vanhat männyt jäävät tyypillisesti henkiin. Myös voimakkaita kaiken tai lähes kaiken puuston tappavia häiriöitä esiintyy, mutta tutkituissa luonnonmetsissä niitä oli vähemmän.

Pohjois-Ruotsin metsien palohistoriaa pitkään tutkinut professori Olle Zackrisson on samoilla linjoilla: ”Paloalojen laajuutta on rajoittanut myös se seikka, että latvapalot ovat olleet meillä varsin harvinaisia. Eläviä yksittäisiä puita säästyi aina metsiköissä, olipa metsäpalo kuinka ankara hyvänsä. Moreenimaalla kasvavan keskimääräisen havusekametsän palaessa sisämaassa todennäköisesti vähintään puolet täysikasvuisista puista jäi henkiin.”

Lisäksi paloalueen rajat ovat repaleisia ja palamattomina säilyneet laikut yleisiä. Palaneen metsän näkymä ei muistuta lainkaan avohakkuualuetta eikä ”paljasta maata”. Vanhoilla, kuolleilla ja hiiltyneillä puilla elävien lajien kannalta nämä erot ovat tietenkin elintärkeitä.

Teksti: Petri Keto-Tokoi
Kirjoittaja on Tampereen ammattikorkeakoulun metsäekologian lehtori ja Suomalainen aarnio­metsä -kirjan (Maahenki 2010) toinen tekijä.

Viisi myyttiä luonnonmetsistä -juttu julkaistiin Suomen Luonnossa 9/2015.

5 myyttiä luonnonmetsistäluonnonmetsätmetsät

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!