Vuonna 2020 julkaistu Ilmari Kohosen pro gradu-työ paljasti että yöperhosten biomassa ja kokonaisrunsaus olivat vuosina 1993–2016 pysyneet ennallaan. Se on huolestuttava tulos ajanjaksolla, jolla Suomeen on saapunut huomattava määrä uusia lajeja. Pienenevätkö ”vanhojen” lajien kannat samaa tahtia kuin uusia asettuu?

Käynnissä on ollut melkoinen myllerrys: etelästä on tullut uusia lajeja, osa Etelä-Suomeen tai Ahvenanmaalle jo vakiintuneista lajeista leviää kohti pohjoista, ja samanaikaisesti moni perinteinen laji hiipuu etenkin etelässä. Keväät ja kesät pitenevät, ja perhosla­jien monipolvisuus yleistyy.

Muutoksen vauhtia kuvastaa hyvin Martti Raekunnaksen Baptriassa julkaisema ansiokas katsaus, jonka mukaan Kanta-Hämeen alueen suurperhosissa vuosina 1970–2020 hävinneitä tai väheneviä lajeja oli 68 (n. 9 %), ja uusia tai palaavia lajeja 140 (n. 18,5 %). Hämeessä kuten muuallakin Suomessa erityisessä ahdingossa tuntuu olevan soiden ja paahdeympäristöjen perhoslajisto. Uusien tulokkaiden kilpailusta perinteisten lajien kanssa ei vielä tiedetä oikein mitään. Tulokkaita kuitenkin seuraavat myös niiden loiset ja taudinaiheuttajat.

Kasveista, perhosista tai linnuista puhuttaessa käytetään levittäytymisen vastakohtana usein termiä vetäytyminen, kun kuvataan lajien reaktioita ilmastonmuutoksen myötä muuttuviin ympäristöoloihin. Termi vetäytyminen on huono, sillä se luo harhaanjohtavan mielikuvan muuttoliikkeestä, kun kyseessä on kuitenkin kantojen harveneminen tai lajien paikallinen katoaminen.

Vielä on paljon avoimia kysymyksiä. Toivottavasti lisää seurantatietojen analyysejä on tuloillaan.