Kuva Alice Karlsson

Pääsin minäkin metsään viimein, lapsuusmaisemiini Vanajaveden rannalle. Ihan hirveästi sieniä ja kaikkialla. Kantosieniä monenmoisina ryppäinä ja tuppaina, kärpässieniä lakki kiinni ja auki, jättikokoisia tatteja, kehnäsieniä, sammaleessa kyyristeleviä valkokärpässieniä… ja sitten yhtäkkiä – pikkuruinen violetti hattiainen.

Se pysäytti. Katselin sitä monesta kulmasta. Asetuin makuulle sen eteen ja otin kännykkäkameralla kuvia. Yhtään se ei ujostellut. Seisoi vain topakkana paikallaan kuin tatti. Tatti se ei kuitenkaan ollut vaan seitikki, violettiseitikki.

Violettiseitikki kuuluu seitikkien suureen sukuun ja on symbioosissa puiden kanssa. Tälläkin pienellä sienellä on iso tehtävä. Se saa isäntäkasviltaan, koivulta, haavalta tai kuuselta, hiilihydraatteja ja isäntäkasvi saa puolestaan siltä vettä ja ravinteita. Näin yksinkertaistettuna. Sienijuurisymbioosi on paljon monimutkaisempi ja siinä on useita osakkaita. On esimerkiksi huomattu, että yksi puu voi muodostaa sienijuuria monen sienilajin kanssa ja niillä kullakin on oma erikoistehtävänsä. Yksinkertaistettuna: Mitä elinvoimaisempi sienijuuri on, sen paremmin isäntäkasvikin voi.

Violettiseitikki ei ole ruokasieni, se on silti metsän täysivaltainen jäsen ja lisäksi katseenvangitsija. Muoto on sopusuhtainen ja väri todella hieno. Rupesin katsomaan muitakin sieniä samalla tavalla: Mikä ryhmittely! Mitkä muodot ja värit! Palasin metsästä kuin taidenäyttelystä.

violettiseitikki