Kevät on hienoa aikaa; lehdet puhkeavat, kukat loistavat ja linnut laulavat. Tänään huomio kiinnittyi voikukkiin, näihin kauniisiin ja mukaviin kevätkesän pikkuaurinkoihin, joita jotkut yhä kitkevät pois pihanurmiltaan.

Espoon niittyjen voikukat ovat outoja, varrettomia. Maaseudun pellonpientareella voikukan kukka kurottelee parikymmensenttisen, jopa korkeammankin varren päässä. Espoon Silkkiniityn pientareilla voikukat kukkivat jo, mutta maata vasten. Kukkavartta oli keskimäärin ehkä sentti.

Selitys on tietysti jatkuva leikkaus. Kun Silkkiniittyjä leikataan koko ajan, tulevat pitkävartiset voikukat leikatuiksi ja vain nysävartiset selviävät. Mutta mistä voikukat tietävät, että juuri tässä paikassa ei saa kasvattaa kukkavartta? Nyt pääosa niityistä oli vielä leikkaamatta ja silti voikukat olivat varrettomia. Ei kai kukka leikkuririskiä sentään viime kesästä muista?

Tuskinpa kukka viime kesää muistaa, mutta evoluutio on voimakkaan valintapaineen alla hämmästyttävän tehokasta. Silkkiniittyjä on leikattu jatkuvasti jo vuosikymmeniä. Sinä aikana siementämään ovat päässeet vain varrettomat voikukat. Niitä on varmasti ollut alkuaan yhtä vähän kuin muuallakin, mutta suuntaava valinta on nopeasti karsinut varren kasvattavan geenimuodon alleelit pois. Jäljelle on jäänyt vain lyhytvartisia.  Ja toden totta; niissäkin kaivurilla möyrityissä paikoissa, joissa oli vasta pieniä voikukan siementaimia eikä leikkaamisesta edes vaaraa, kukkavarret puuttuivat. Geneettistä siis.

Mutta oli joissakin kukissa vielä pientä pyrkyä ylöspäin, eli aivan kokonaan ei varrenkasvatus ole Silkkiniittyjenkään voikukilta unohtunut. Jos valintapaine lakkaa tai muuttuu, pian voikukat kukkivat jälleen pitkävartisina.