Tikat ovat kaikille tuttuja. Tavallisin laji, käpytikka, naputtelee käpyjen siemeniä sähköpylväissä ja käy ruokintapaikoilla ahkerasti. Kaikki muut lajit ovatkin vähemmän tavallisia pihoilla ja puutarhoissa ja siksi vähemmän tunnettuja. Osa tikkalajeista on harvinaistunut rajusti, koska vanhoja, lahopuustoa sisältäviä, metsiä ei enää juuri ole.

Kuuden tikkalajin näkeminen muutamassa päivässä on poikkeuksellisia – tämä oli elämäni ensimmäinen tikkaputki. Havainnointipaikka on Heinäveden Vihtari ja Suomen luonnonsuojeluliitolle testamentilla siirtynyt laaja luonnonsuojelualue. Kiertelin suojelualueen metsiä useampana päivänä. Lähes jokaisella kävelyllä näkyi, tai paremminkin kuului, palokärki. Sen kauaskantoista rummutusta ja terävää huutoa ei voinut olla kuulematta.  Käpytikat olivat enimmäkseen selvästi jo pesimäpuuhissa ja hiljaisempia.

Kuuden lajin putki alkoi kuitenkin hurjasti, kun valkoselkätikka lennähti aamuvarhaisella tilan pihan lehtikuuseen. Siitä sen ajoi pois käpytikkapari, jolla on pesä aivan vieressä. Yritin hieman katsella valkoselän perään, mutta se katosi pellonlaidan metsään. Metsän puolelta kuului palokärjen ääni ja pian lintu lensikin peltoaukean yli.

Kiersin majavalammen. Sen rannalla on runsaasti tulvan tappamia kuusia. Pohjantikka on kuorinut kuolleet kuuset järjestelmällisesti siten, että pelättyä kuusia tappavaa hyönteistuhoa ei ainakaan täältä lähde liikkeelle.

Tämä tarinan sivupolku ei tapahtunut Heinävedellä vaan Nuuksiossa lokakuussa 2013. Tapahtuma on silti kenties kuvaamisen arvoinen – ja ilmeisesti useimmille tutkijoillekin jopa tuntematon. Jonkun tikkalajin kaarnakuoriaisjahti näet ulottuu myös maahan.

Tiedetään, että kirjanpainajat pudottautuvat syksyllä maahan ja on kuviteltu, että tikat eivät siksi voisi pitää kuoriaiskantaa kurissa. Ei pidä paikkaansa. Tikat olivat syksyllä kuorineet kuusia ja jatkaneet maahan saakka. Keskimäärin 10-30 cm:n etäisyydelle rungon tyveltä sammalet oli käännelty nurin ja kariketta pöyhitty oikein reilusti. Sama oli tehty lähes jokaisen kirjanpainajan tappaman kuusen alla. Aivan selvästi tikka oli ymmärtänyt, että siellähän sitä syötävää vasta onkin. Eikä ihme. Totta kai helppo ravinto ohjaa eläinten toimia. Jos kerran syksyllä puunrungolta putoilee laadukasta valkuaista melkein kasalle rungon tyvelle, niin sille löytyy myös ottajia. Jos tikalta jotakin jäi, valmiiksi pöyhittyä sammalikkoa kääntelevät myös tiaiset, tutkivat päästäiset. Ne varmasti tyhjäävät valkuaispotin. Siihen päättyy kirjanpainajien hyvin alkanut valloitus luonnontilaisessa metsässä. Eri asia voi olla köyhdytetty talousmetsä, jossa ekosysteemin lainalaisuuksia on pahoin heikennetty. Tasaikäistetyille ja lähes lahopuustottomille metsille kirjanpainaja voi olla uhka. Säästä siis lahopuu – torjut metsätuhoja! (kuvassa ei sitten ole kirjanpainajan jälkiä)

 

Mutta palataan Vihtarin runsaslahopuustoiselle suojelualueelle. Pohjantikka oli paikalla edelleen. Sen pesä oli varmasti aivan lähellä.

Seuraavan päivän kierros suojelualueen takametsissä toi tikkalistaan vain toisen palokärkiparin. Paluumatkalla sivummalta alkoi kuitenkin kuulua harmaapäätikan kiikitys. Lintu tuli jostakin kauempaa ja jatkoi vähän väliä huudellen toiseen suuntaan. Mikä lie oli homman nimi? Paluu pihapiirin pellonlaitaan tuotti toisen iloisen yllätyksen. Pikkutikka naputteli lahoa harmaaleppää. Sen sieviä pienenpieniä koverruksia näkyi useissakin puissa. Taisi olla reviiri silläkin, vaikka hyvin tämä tikkalaji on piilossa muuten pysynytkin.

Loppusaldona siis elis, eli tapahtuma, jota en ollut aiemmin kokenut. Kuuden tikkalajin päivät.

kaarnakuoriaisettikat

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!