Jos olisin kukkakärpänen tai vesikirppu, puntti saattaisi alkaa tutista ajatuksesta, että voisin joutua lihansyöjäkasvin sieppaamaksi tuosta vain kesken leppoisan lentely- tai uiskenteluhetken. Mutta koska olen moninkertaisesti liian suuri hiukopala sekä vesiherneelle että kihokille, uskaltaudun hyvillä mielin tekemään lähempää tuttavuutta näiden erikoisten kasvien kanssa.

Björkön Insjön. Kuva: Heidi Arponen.

Saaren erikoisuutena on jyrkkien kallioiden keskellä oleva makeavetinen sisäjärvi eli Insjön. Sisäjärven eteläosa on kuin syvä kulho, jonka pimeissä syövereissä eivät vesikasvit viihdy. Vesiherneitä löytääkseen kannattaakin suunnata pohjoisrannoille, missä vesi on vain joitain metrejä syvää.

Vesiherneen lehdet haarovat tiheästi. Keskellä pyöreä, tummanvihreä talvehtimissilmu. Kuva: Heidi Arponen.

Matalassa rantavedessä, pehmeän sedimenttipohjan tuntumassa kelluu kirkkaanvihreä, oravanhännän näköinen vesikasvi. Vesiherneen kapeat lehdet haaroittuvat runsaasti ja saavat kasvin näyttämään vedessä pörröiseltä.

Erikoisen ulkonäön lisäksi huomioni kiinnittyy muutamaan muuhunkin tavanomaisesta poikkeavaan seikkaan: Vaikka vesiherne voi kasvaa metrinkin mittaiseksi, se ei juurru pohjaan lainkaan, vaan viettää elämäänsä kellumalla irtonaisena pohjan pinnalla. Vesiherneen olemassaolon saattaa paljastaa sen ainoa pinnan päälle ulottuva osa, kauniin keltainen kukinto. Monivuotinen uposkasvi lisääntyy kuitenkin pääasiassa karvaisista talvehtimissilmuista, jotka leviävät kellumalla uusille kasvupaikoille.

Pienessäkin vesiherneessä on lukuisia pyyntirakkuloita. Kuva: Päivi Liuska-Kankaanpää.

Lehtien kärjissä olevia pieniä, hernemäisiä pyyntirakkuloita ei voi olla huomaamatta: Niitä voi olla jopa satoja samassa yksilössä. Irtokellujana vesiherneet ottavat ravintonsa suoraan vedestä ja saalistavat pyyntirakkuloillaan lisäravintoa ohi uiskentelevista pienenpienistä planktoneläimistä, vesikirpuista ja muusta eloperäisestä aineksesta.

Pyyntirakkulassa on ruuansulatus käynnissä. Kuva: Heidi Arponen.

Innokkaana uimarina olen kyllä huojentunut, että pyyntirakkulat ovat vain muutaman millimetrin kokoisia, senkin verran nerokas ravinnonpyydystyssysteemi se on. Tuntokarvojen houkutuslimaan takertunut saaliseläin laukaisee luukun, jonka kautta alipaineistettu pyyntirakkula imaisee sisäänsä vettä ja veden mukana täydellisesti yllätetyn saaliseläimen. Ravinnon käsittely rakkulassa on nopeaa sekin, 15 minuutin kuluttua ruokapala on sulatettu ja pyyntirakkula viritetty uudelleen. Pyyntirakkuloiden väristä näkee, missä ruokailun vaiheessa ollaan menossa: Tummissa rakkuloissa on saaliinsulattelu meneillään, vaaleat ovat tyhjiä ja odottavat uutta välipalaa.

Vesiherneitä on Suomessa 6 lajia: isovesiherne (Utricularia vulgaris), lännenvesiherne (U. australis), pikkuvesiherne (U. minor) ja rimpivesiherne (U. intermedia). Harvinaisempia ovat kalvasvesiherne (U. ochroleuca) ja piilovesiherne (U. stygia). Vesiherneitä tavataan järvissä, kalliolammikoissa ja murtovesilahdissa.

Soistuvissa kalliolammikoissa kasvaa kihokkien kanssa mm. raatteita, kurjenjalkoja, karpaloita ja rahkasammalta. Kuva: Heidi Arponen.

Sileiden, loivien rantakallioiden lomissa on pieniä kalliolammikoita ja soistuneita painanteita. Sammalikossa kiemurtelevien karpaloiden seasta erotan tutunnäköisiä, kirkkaanpunaisia mailoja, joiden pinnalla helmeilee nestepisaroita. Olen monesti ihastellut kihokkeja pohjoisilla soilla, mutta ne näyttävät viihtyvän myös täällä avoimen meren ääressä.

Lehtien pyöreän muodon perusteella lajintunnistus oli tällä kertaa helppo tehdä. Pyöreälehtikihokkihan se siinä. Kuva: Heidi Arponen.

Kumarrun polvilleni tarkastelemaan tätä pientä lihansyöjää. Eihän se vedä vertoja tropiikin monimetrisille kannukasveille, jotka voivat saalistaa ravinnokseen jopa pikkunisäkkäitä. Silti minikokoisen kasvin hurja ulkonäkö ja sen oveluus hyönteisten houkuttelemiseksi ovat kerrassaan vaikuttavia. Maailmasta löytyy satoja lihansyöjäkasvilajeja, joille on kehittynyt erilaisia rakenteita, kuten kannuja, liukkaita vahapintoja tai sulkeutuvia ansoja elävän ravinnon sieppaamiseksi.

Luonnon omaa kärpäspaperia. Kuva: Heidi Arponen.

Kihokkimme käyttävät niin kutsuttua kärpäspaperiansaa: lehdissä sijaitsevien pitkien rauhasten päistä erittyy tahmeaa väritöntä nestettä, aivan kuin lehdillä helmeilisi herkullista mettä tai kastepisaroita. Pahaa-aavistamaton pikkuhyönteinen juuttuu kiinni limapalleroihin ja tukehtuu kuoliaaksi. Sen jälkeen meno on kuin kauhuelokuvasta: Kihokki kietoo lehden saaliinsa ympärille ja ryhtyy sulattelemaan entsyymiensä avulla saaliin pehmeitä osia. Jäljelle jää vain kasa koipia ja tyhjä kitiinikuori. Kihokit nautiskelevat ravinnostaan vesiherneitä kauemmin ja saaliin sulattamiseen saattaa mennä parista päivästä muutamaan viikkoon.

Suomessa kasvaa kolme kihokkilajia: pitkälehtikihokki (Drosera anglica), pyöreälehtikihokki (D. rotundifolia) ja pikkukihokki (D. intermedia). Kihokkien ja vesiherneiden lisäksi Suomesta löytyy vielä kolme yökönlehtilajia, jotka käyttävät eläinravintoa.

Matala kannas erottaa sisäjärven merestä. Järven ympäri kiertää luontopolku. Kuva: Heidi Arponen.

Saariretkeltä palattuani jään vielä pohdiskelemaan, miksi ulkosaariston ankarissa olosuhteissa viihtyy peräti kaksi tällaista erikoislaatuista kasvilajia. Todennäköinen selitys on, että liharavinnosta saamansa lisätypen ansiosta ne selviävät myös niukoissa ja vähäravinteisissa olosuhteissa, kuten kihokit soilla ja rämeillä. Vesiherneet taas viihtyvät erityisen hyvin karuissa ja vähäravinteisissa kalliolammissa – juuri sellaisissa kuin Björkön Insjön. Ei siis ole ihme, että sekä vesiherneet että kihokit ovat levinneet lähes kaikkialle maailmaan, napamantereita lukuun ottamatta, ja niitä löytyy mitä erilaisimmista elinympäristöistä. Sapuskassa sen salaisuus!