Katse seuraa tiiviisti veneen kaikuluotaimen ruutua: Miltä merenpohja näyttää somerikkoisen ulkosaaren rannassa. Onko rinne riittävän jyrkkä ja näyttääkö pohjatyyppi riittävän tasaiselta? Voisiko tuo olla soraa, vaiko sittenkin karkeaa hiekkapohjaa?

Etsimme mahdollisimman edustavaa sorapohjaa, jonne on tarkoitus seuraavaksi tehdä 100 metrin mittainen sukelluslinja. Homma ei aina ole helpoimmasta päästä, vaikka käytössämme onkin vedenalaisen luonnon monimuotoisuuden kartoitusohjelmassa (VELMU) tehtyjä havaintoja sora-, hiekka- ja mutapohjien sijainneista.

Rakkohaurupensaiden suojissa elää monia muita levälajeja. Rakkohauruniityllä täytyy siis aina kurkistaa myös haurupensaiden alle. Kuva: Heidi Arponen.

Itämeri on muutoksessa ja muutos heijastuu myös rannikkomme vedenalaiseen luontoon. Ravinteiden lisääntyminen rehevöittää merenpohjia, lämpötilan muutokset laittavat viileään veteen tottuneen lajiston koetukselle ja kaikenlainen ihmistoiminta valloittaa tilaa meriluonnolta.

Meren tilan parantamiseksi on laadittu Suomen merenhoitosuunnitelma. Suunnitelman tavoitteena on erilaisten meren tilaa parantavien toimenpiteiden avulla saavuttaa hyvä tila merialueillamme. Jotta näiden toimenpiteiden vaikutusta pystyttäisiin arvioimaan, tarvitaan säännöllistä seurantaa. Miten voidaan seurata muutoksia merenpohjien elinympäristöissä, kun veden alle kurkisteleminen on lähtökohtaisesti huomattavasti hankalampaa kuin vaikkapa metsien lajiston havainnoiminen? Sukeltamalla tietenkin!

VIDEO: Tutkimussukeltaja kartoittamassa merenpohjaa rakkohauruvyöhykkeessä. Pinseteillä saa napattua levänäytteen purkkiin pinnalla tehtävää lajintunnistusta varten. Kuvaus: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Merenpohjien tilan seuraamiseksi Metsähallituksen meribiologit ryhtyivät omalta osaltaan toimeen. Pehmeiden mutapohjien sekä hiekka- ja sorapohjien seurantalinjoja perustetaan koko rannikkomme alueelle aina Virolahdelta Perämeren pohjukkaan saakka. Viime kesänä urakoitiin Suomenlahdelle kolmisenkymmentä seurantasukelluslinjaa. Tänä kesänä jatkettiin linjojen perustamista Saaristomerellä ja Selkämerellä. Ensi vuonna on aikomus edetä Merenkurkun kautta Perämerelle. Meriluonnossa tapahtuvien muutosten selvittämiseksi on seurantasukellukset tarkoitus näillä linjoilla toistaa joka kolmas vuosi.

Sukelluslinja poijuineen asetetaan tavallisesti paikoilleen veneestä. Kuva: Heidi Arponen.

Seurantasukelluslinjojen tekemisessä käytetään samaa yhdenmukaista ja helposti toistettavaa sukelluskartoitusmenetelmää kuin mitä VELMU-kartoituksissakin käytetään. Kun seurantalinjan sopiva sijainti on saatu selville, vedetään rantavedestä ulapalle päin 100 metrin mittanauha aloitus- ja lopetuspoijujen väliin. Samalla otetaan GPS-koordinaatit ja linjan alku- ja loppupäästä sekä mahdollisimman tarkat tuntomerkit lähiympäristöstä tulevia sukelluksia varten. Sitten onkin valmiina seuraavan tunnin-puolentoista verran työmaata sukeltajalle.

Sukeltaja tunnustaa merenpohjaan vedetyn linjaköyden varrelta kaikki pohjalla kasvavat levät ja vesikasvit sekä vastaan tulevat pohjaeläimet. Eri lajien kasvupinta-alat arvioidaan tai yksilömäärät lasketaan. Tiedot kirjoitetaan ylös sukeltajan mukana olevalle vedenkestävälle paperilomakkeelle, joka on kiinnitetty kirjoituslevylle. Monet lajit näyttävät silmämääräisesti samanlaisilta veden alla. Tämän vuoksi sukeltaja kerää pieniin mukana kulkeviin näytepurkkeihin näytteitä mikroskoopilla tehtävää tarkempaa lajintunnistusta varten.

Tutkimuslinjalle valmistautuva sukeltaja muistuttaa joulukuusta, niin paljon kaikenlaisia välineitä, purkkeja ja pussukoita roikkuu varusteissa! Kuva: Kevin O’Brien.

Pehmeäpohjaiset seurantalinjat ovat pääsääntöisesti matalia, alle 15 metrin syvyydessä tehtäviä sukelluksia. Kuitenkin yksi sukellus saattaa kestää toista tuntia, jos lajistoa ja siten arvioitavaa ja kirjattavaa löytyy pohjalta runsaasti. Sukeltajan mukana seurantalinjalla kulkee myös pieni vedenkestävä videokamera, jolle taltioidaan lajeja ja merenpohjan maisemaa.

Punaisten levien runsaus voi yllättää tutkimuslinjalla. Näyteastiassa kuusi eri punalevälajia: Punahelmilevä, tummahelmilevä, mustaluulevä, purppuraluulevä, takkupunahuiska ja lajipari töpöpunalevä/sarvipunaliuska. Kuva: Heidi Arponen

Sukelluslinjan varrella havainnoidaan monenlaisia muutoksen merkkejä. Tuleeko ensimmäinen rakkohauruyksilö linjalla vastaan aiempaa matalammassa syvyydessä, onko meriajokasniitty harventunut sitten viime kerran tai onko näkinpartaiskasvillisuus korvautunut muilla lajeilla? Vai löytyykö punalevälajeja tällä kertaa enemmän ja onko hapsivitoja peittänyt tiivis sedimenttikerros ohuempi kuin viimeksi?

Kun säännöllisin väliajoin samassa rannassa toistettu sukellustutkimus analysoidaan tilastotieteellisin menetelmin, päästään käsiksi mahdollisiin muutoksiin lajistossa, lajien runsaussuhteissa, kasvusyvyyksissä ja muissa muutosta osoittavissa tekijöissä, kuten rihmalevämattojen tai päällyslevien määrissä.

Sukelluksen jälkeen kaikki kerätyt näytteet käsitellään ja tunnistetaan. Omat muistiinpanot täytyy myös kirjoittaa puhtaaksi, käsiala kun ei ole kaikkein kauneinta syvyyksissä sukelluspuvun kintaat kädessä! Kuva: Heidi Arponen.

Merialueemme eivät ole keskenään samanlaisia. Merenpohjan geologian, syvyyden, pohjanlaatujen, suolapitoisuuden ja aallokon avoimuuden suhteen jokaisella merialueella on omat erityispiirteensä. Nämä eroavaisuudet näkyvät niin vedenalaisessa maisemassa kuin lajistossakin pitkin rannikkomme merenpohjia. Siten mutaiset lahdet, hiekkapohjat ja sorarinteetkin ovat osin erinäköisiä ja ylläpitävät omanlaistaan lajikimaraa niin merialueiden välillä kuin vaikkapa saman merenselän eri reunoilla. Näistä havainnoista voit lukea lisää tulevissa blogipostauksissa!

Mutapohjalta voi löytyä vesikasvien viidakko. Kuvassa merinäkinruohoa ja kalvasärviää. Kuva: Ari Laine.

ilmastonmuutosluonnonsuojelumeriluontomonimuotoisuustutkimussukellus

Hyvän mielen joululahja

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet suomalaisen luonnon suojelua.