Rihmamaiset punalevälajit näyttävät merenpohjalla lähes samanlaisilta levätupsuilta. Vasta kun levänäytteen laittaa suurentavan mikroskoopin alle, tulevat erot levien rakenteissa näkyviin. Samalla paljastuu punaisten levärihmojen salattu koristeellisuus. Ei päältä päin arvaisi, että punalevämme ovat näin kauniita katsella!

Syvät kallio- ja kivikkopohjat ovat punalevien (Rhodophyta) valtakuntaa. Ne kykenevät ainoana leväryhmänä käyttämään hyväkseen meriveden läpi siilautuvan auringonvalon syvimmälle ulottuvia säteitä. Osa punalevälajeista viihtyy kuitenkin myös matalammilla pohjilla, jopa aivan rantavyöhykkeen tuntumassa.

VIDEO: Matalilla kivikko- ja kalliopohjilla kasvaa runsaasti punahelmilevää. Seasta voi löytää myös muita punalevälajeja, kuten purppurasamettilevän, meripunakalvon tai purppuraluulevän. Kuvaus & editointi: Heidi Arponen. 

Punahelmilevän raidallinen, pyöreähkö kärkihaara. Kuva: Heidi Arponen.

Kun laskeutuu pinnan alle etsimään punaleviä, ensimmäinen vastaantulija on suurella todennäköisyydellä punahelmilevä (Ceramium tenuicorne). Matalien rantavyöhykkeiden yleisin ja runsaslukuisin punalevälaji peittää kiviä ja kalliopintoja paikoin laajoina, tuuheina tupsumattoina. Punahelmilevä ei ole kovin tarkka syvyyden suhteen. Sitä voi löytää kasvamassa 15 metrin syvyydeltä lähes vedenpintaan saakka. Suolapitoisuuskaan ei ole punahelmilevälle ylitsepääsemätön tekijä: lajiin voi törmätä kaikkialla rannikollamme Itäiseltä Suomenlahdelta Perämerelle.

Punahelmilevän punavalkoiset helminauhaketjut erottuvat hyvin mikroskoopin läpi tarkasteltuina. Kuva: Heidi Arponen.

Merilevien suomenkieliset nimet pyrkivät kuvailemaan kunkin lajin erityispiirteitä, usein vieläpä kekseliäällä ja hauskalla tavalla. Punahelmilevän kohdalla herää kysymys, mitä tekemistä levällä on kaulakäätyjen kanssa? Vilkaisu mikroskooppiin paljastaa, että toden totta – haarojen punavalkoinen rakenne muistuttaa hienoa helminauhaa. Lajintunnistuksen kruunaa varsien veikeännäköiset pihtimäiset kärkihaarat.

Nuijamaiset kaspianpolyypit (Cordylophora caspia) ovat löytäneet kasvupaikan punalevämaton keskeltä. Punahelmilevien pihtimäisesti haaroittuvat kärkiosat näkyvät paljaalla silmällä. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Tummapihtilevän kärkihaarat ovat nimensä mukaisesti pihtimäiset. Kuva: Heidi Arponen.

Punahelmilevällä on harvinainen sisarus, tummapihtilevä (Ceramium virgatum). Jos punahelmilevä vaikuttaa rennon hippimäiseltä, on tummapihtilevän olemus ryhdikkään asiallinen. Varren tummanpunaiset raidat ovat ojennuksessa ja pihtikärjet törröttävät lähes piikkisuorina. Tummapihtilevää kasvaa harvakseltaan läntisellä Suomenlahdella, Selkämerellä ja Saaristomeren ulkosaaristossa. Tummapihtilevä vaatii kartoittajalta osaamista ja tarkkuutta, sillä päällisin puolin punahelmilevää muistuttava, harvoin eteen sattuva laji saattaa vahingossa sujahtaa silmien ohi helmimäisenä sisarlajinaan vielä mikroskoopissakin.

Marimekkopaitaan pukeutuvan tummapihtilevän hillitty raidallisuus tulee esille mikroskooppisuurennoksessa. Kuva: Heidi Arponen.

Kun levänäytteitä tarkastelee vierekkäin, huomaa pienet eroavaisuudet lajien ulkomuodossa. Tummapihtilevän (yllä) olemus on tanakampi ja jäykempi, punahelmilevän (alla) hennompi ja rennompi. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

”Ken on heistä kaikkein kaunein…” soi mielessä joka kerta, kun katson siroruusulevää (Aglaothamnion roseum) mikroskoopilla. Kauniin vuorottaisesti haarovat hennot, läpikuultavat varret ovat kuin punaisten puiden siroja oksistoja. Jos punalevien kesken järjestettäisiin kauneuskilpailut, voittajan kruunu laskettaisiin siroruusulevän pilvenhattaraiseen päähän. Merenpohjalla siroruusulevä kasvaa yleensä yksittäisenä tupsuna, joka pistää sukeltajan silmään muista punalevistä erottuvan, kirkkaan anilliininpunaisen värinsä vuoksi. Yksinäisen ruusunvärisen leväpilven havaitessaan voi jo melkein arvata löytäneensä siroruusulevän. Levänäytteen ottaa kuitenkin mielellään mukaan, jotta pääsisi jälleen ihailemaan sitä mikroskoopissa.

Viehättävä siroruusulevä ojentelee oksistojaan mikroskooppikuvassa. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Purppurasamettilevän rihmoja lähikuvassa. Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Jopa puolen metrin korkeudelle kurottavat rakkohaurumetsiköt muodostavat ympärilleen suojaisia elinympäristöjä muille levälajeille, aivan kuten sademetsässä suurten puiden latvukset suojaavat sateenvarjojen lailla alapuolellaan kasvavia puita ja pensaita. Kun rakkohauruja siirtää varovasti syrjemmälle, levämetsän lattialta paljastuu kalliopintoja peittävä tyylikkäänpunainen nukkamatto, viralliselta nimeltään purppurasamettilevä (Rhodocorton purpureum). Tiheä kokolattiamatto muodostuu yksittäisistä, vieri vieressä kasvavista puolen senttimetrin mittaisista rihmoista. Mikroskoopin läpi voi nähdä, kuinka hennot, mutta päättäväisen suorat rihmat jakautuvat välillä kärjistään villisti ja alkavat muistuttaa riviin aseteltuja risuluutia.

Rakkohaurumetsikön suojista paljastuu värikäs leväyhteisö. Punainen purppurasamettilevä on saanut seurakseen vihreän meriahdinparran (Cladophora rupestris) ja ruskean lettiruskohahdun (Pylaiella littoralis). Kuva: Heidi Arponen/Metsähallitus.

Sukelluksella ei välttämättä heti kiinnitä huomiota kauniin tummanpunaisiin pohjakiviin. Hetken ihmettelyn jälkeen punainen kalvo paljastuu merileväksi. Ohut, nahkamainen meripunakalvo (Hildenbrandia rubra) kiinnittyy tiukasti kasvualustaansa ja levittäytyy laajoiksi läiskämäisiksi kasvustoiksi. Kun lajin oppii tunnistamaan, huomaa punakalvon peittävän monin paikoin lähes kaikkia merenpohjien vapaita kivi- ja kalliopintoja rantavedestä jopa kolmenkymmenen metrin syvyyteen.

Nahkamainen meripunakalvo muodostaa kauniin tummanpunaisia läiskiä kivien pinnoille. Kuva: Anneli Syrjänen/Metsähallitus.