Uusimmassa Suomen Luonnossa ilmestyi valokuvaaja ja tietokirjailija Antti Haatajan artikkeli Aitoa elämää. Se voitti lehden Paras juttu -äänestyksen ja sai paljon kehuja realistisuudestaan ja puhuttelevuudestaan.

Digitilaajille

Aitoa elämää – Antti Haatajan kamerat tallensivat suurpetojen ja metsäpeuran elämää nyky-Suomessa

Kokosin palautteita tulevan numeron Lukijoilta-palstaa varten. Luin erityisen tarkkaan juuri äänestyksen voittajajutun kommentit, sillä poimin niitä lehteen. Eräässä palautteessa lukija kiitteli, että Haataja käytti eläimistä pronomineja hän ja he. Kiinnostavaa oli se, että olimme erikseen saaneet toimitukseen samasta aiheesta myös kielteistä palautetta.

Nämä sanat selvästi jakavat tunteita. Huomasin sen selaillessani Facebookin lajintunnistuspalstoja ensi viikolla ilmestyvään numeroon (SL 09/2021) kirjoittamaani juttua varten. Useampaankin otteeseen keskustelua oli herättänyt kuvan ohella saatekysymys ”Kuka hän on?” Myös saamamme palautteen lähettäjä viittasi pronomineihin nimenomaan somen muoti-ilmiönä, jossa eläimiä inhimillistetään tarpeettoman paljon.

Kieli-intoilijana uppouduin hieman syvemmälle pronominien syövereihin. Kävi ilmi, että someilmiöstä ei ainakaan ole kyse. Näiden pronominien käyttöä on puitu suomen kielen tutkimusta julkaisevassa Virittäjä-lehdessä jo vähintään 1960-luvulta asti.

Julkaistujen tutkimusten mukaan hän- ja he-pronominejä käytetään puhekielessä vain vähän, joskin murteissa on eroja. Tutkija Matti Vilppula listaa Virittäjässä vuonna 1989 tilanteita, joissa hän livahtaa puhekieleen. Yksi kohta listalla kiinnitti erityisesti huomioni:

”Puhuja käyttää Hän-pronominia sellaisesta, joka nauttii arvonantoa, kunnioitusta tai joka on puhujalle läheinen. – – Kyseeseen tulevat esimerkiksi Jumala, lähisukulainen, pappi, opettaja, lääkäri, muu tärkeä henkilö, samoin eläin, jota kohtaan puhuja tuntee sympatiaa.”

Sääntö, jonka mukaan hän viittaa ihmiseen ja se viittaa muihin eläimiin, koskee yleiskieltä. Siis virallisempia tilanteita. Somealustoilla yleiskieltä ei odoteta edes Verohallinnolta.

Ehdoton tämä yleiskielen sääntökään ei ole. Haatajan artikkelissa hän on tarkoituksenmukainen valinta, ja tällainen kansalaistottelemattomuus aikakauslehtitekstiin kyllä sopii.

En tiedä, kuka säännön keksi ja milloin, mutta jos se oli olemassa jo 1870-luvulla, sitä rikkoi myös suomenkielisen kirjallisuuden isänä juhlittu Aleksis Kivi kirjassaan Seitsemän veljestä. Teoksessaan hän ei varmasti kuvaa pelkkää sympatiaa, sillä lemmikkieläinten lisäksi kunnioittavan pronominin saavat huolta aiheuttavat suurpedot ja Viertolan härät:

”Kesän kaiken elustelevat he metsissä niin yöt kuin päivät, mutta talven kuluessa vetävät he ulos pelloille kaiken kartanon lannan. Mutta tuo heidän vapaa kesäinen elämänsä metsissä heidät melkein villiksi saattaa.”

Pronomineista ärsyyntyminen ei myöskään ole uusi ilmiö, vaan lienee virinnyt samaa matkaa yleiskieltä koskevan säännön kanssa. Professori Kirsti Siitosen kyselytutkimukseen (2008) vastanneista kolmannes sanoo, että hän-pronominin käyttö eläimistä huvittaa tai ärsyttää.

Sen sijaan someraivo on todellakin someajan muoti-ilmiö. Ihmettelen sitä sinnikkyyttä, jolla sama keskustelu käydään jokaisen ”Kuka hän on?” -kysymyksen kommenttikentässä. Toisinaan, kuten somessa turhan usein käy, keskustelu yltyy epäasialliseksi kärhämäksi.

Kieli kulkee omia latujaan ja muovautuu käytössä, eikä säännöillä ole tarkoituskaan estää sitä muuttumasta. Säännöt seuraavat lopulta kieltä, eikä kieli sääntöjä. Ei lajien evoluutiokaan pysähdy siihen, kun niistä kirjoitetaan kuvaukset ja niille annetaan nimet. Kieliin vaikuttavat yllättävän monet samat luonnonlait kuin eläimiinkin.

Vaikka eläin on voinut olla hän jo iät ajat, ilmiö on silti muuttunut. Käsityksemme luonnosta on muovautunut samalla. Aleksis Kivi ei tainnut ulottaa hän-pronominia selkärangattomiin eläimiin, mutta somepalstoilla sillä saatetaan hyvinkin viitata näyttävän värikkääseen luteeseen tai harmaankirjavaan hämähäkkiin. Nykypäivänä näiden luontokappaleiden arvo omana itsenään ja osana kokonaisuutta nähdään aivan eri tavalla kuin ennen. Tämän kehityksen soisin vain kiihtyvän. Asennemuutokseen luonto ei kuitenkaan vaadi hän-pronominia. En silti usko, että hänellä olisi mitään sitä vastaankaan.