Torstaina ilmestyvässä Suomen Luonnossa 3/2021 tutustun seitsemään maassamme pesivään tikkalajiin. Juttua varten kävin rengastaja Juha Tuomaalan ja lintuharrastaja Nette Meriluodon kanssa etsimässä tikkoja Porvoon Tolkkisissa, Tikkametsäksi kutsutussa paikassa.

Näimme tutun käpytikan sekä runsastuneen harmaapäätikan. Muutkin tikat olivat jättäneet paikalle puumerkkinsä. Tuomaala näytti minulle jäljet, jotka ruokaa etsivä valkoselkätikka oli nakutellut, sekä kapean koivupökkelön, josta pikkutikka oli katsellut pesän paikkaa. Tikka oli jo aloittanut kolon kovertamista, mutta puuha oli jäänyt kesken. Tuomaala arveli, ettei se ollut onnistunut löytämään kumppania itselleen.

Moni muukin pikkutikka on vaarassa jäädä ilman heilaa, sillä laji on viime vuosikymmeninä taantunut hurjaa vauhtia. Taantuman keskeisimpinä syinä pidetään tehometsätaloutta sekä puubioenergian korjuuta, jolta eivät puolilahot rantalepikotkaan säästy. Pikkutikka kuitenkin tarvitsee lahoja lehtipuita kipeästi, sillä sen ravinnonsaanti ja pesimämenestys riippuvat niistä. Sopivat elinympäristöt pirstoutuvat yhä pienemmiksi ja hajanaisemmiksi laikuiksi. Silloin niissä sinnittelevien pikkutikkojen on aina vain vaikeampi löytää toisiaan ja perustaa perhettä.

Arviot Suomen pikkutikkakannan koosta ovat epätarkat. Tänä vuonna BirdLife Suomi pyrkii selvittämään, mikä tikan todellinen tilanne on. Järjestö valitsi pikkutikan Vuoden linnuksi 2021.

Lueskellessani pikkutikasta kertovia tekstejä huomasin, että muutaman vuoden takainen geenitutkimus on pyöräyttänyt lajin sukupuun uusiksi. Siihen asti pikkutikan oli ajateltu kuuluvan samaan Dendrocopos-sukuun käpy- ja valkoselkätikan kanssa. Ulkonäön perusteella pikkutikka muistuttaa suuresti valkoselkätikkaa, tosin pienoiskoossa. Tulosten perusteella pikkutikka pitäisi kuitenkin lukea Dryobates-tikkasukuun, jolloin sen lähimmät sukulaiset löytyvät Yhdysvalloista, yksi Kaakkois-Aasiasta.

Lehtijuttuun mahtui tutkimuksesta vain pieni maininta, mutta kiinnostuin aiheesta. DNA-tutkimuksessa ei ole järkevää avata kokonaisten lintulajien genomeja, vaan vertailua tehdään niiden valikoiduista osista. Kuinka paljon painoarvoa tällä tutkimuksella siis on?

Tulokset ovat saaneet kannatusta – esimerkiksi Euroopan komission virallisessa lajilistassa pikkutikka kuuluu jo Dryobates-sukuun. Lista mukailee BirdLife Internationalin suosituksia. Tieto tuntui hämmentävältä, koska BirdLife Suomen lajilistassa tikalla on yhä vanha lajinimi. Soitin järjestön tiedottajalle Jan Södersvedille selvittääkseni, mistä ristiriita johtuu.

”Maailmalla on neljä isoa seurattavaa listaa, joista Suomessa seurataan soveltuvin osin Howard & Mooren systematiikkaa”, hän kertoo. ”Euroopassa eri maat käyttävät eri listoja, ja jotkut maat soveltavat listoja omalla tavallaan. Pikkutikka on kahdessa listassa Dendrocopos ja kahdessa Dryobates.”

Monia lajeja koskevat koko Euroopan laajuiset ohjeet ja suojeluvelvoitteet, mutta Södersved sanoo, etteivät lajilistojen erot ole aiheuttaneet hämmennystä kummempaa harmia.

”Suurin liittyy varmaankin metsähanheen. Meillä se on yksi laji, mutta joillain listoilla on erikseen taiga- ja tundrametsähanhi, jotka meillä lasketaan alalajeiksi”, hän kertoo.

Mitta käytännön kommervenkkien suhteen on kuitenkin tullut täyteen. Neljän listan toimijat ovat päättäneet löytää yhteisymmärryksen ja luoda yhden yhtenäisen listan. Työ on Södersvedin mukaan jo hyvässä vaiheessa, mutta sen valmistuminen saattaa vielä viedä vielä vuosia. Sillä välin seuraamaamme systematiikkaan ei ole odotettavissa päivityksiä.

”Suomessa on ihan tietoisesti lähdetty siitä, että ei ruveta hötkyilemään ja vaihtamaan listaa, koska on käynnissä tämä työ, että saataisiin yksi yhteneväinen lista.”

Kun uusi lista on valmis, Suomessakin päätettäneen siirtyä seuraamaan sitä. Siinä vaiheessa BirdLife Suomen nimistötoimikunnalla on edessään jälleen iso urakka suomenkielisen nimistön päivittämisessä.

Sillä välin uusia tutkimuksia tehdään aina vain lisää. Päivitystyö ei tule loppumaan. Geneettiseen materiaaliin perustuva tutkimus on valtavan kiinnostavaa, sillä siitä ei ollut tietoakaan, kun lajin käsitettä hahmoteltiin. Carl von Linné kokosi nykyaikaisen lajien luokittelun perusteita 1700-luvulla, mutta DNA:n merkitys ymmärrettiin vasta kaksi vuosisataa myöhemmin. Muiden eliöiden luokittelu taas on universaalia ja osittain geeneihin koodattua: pesäkolostaan kurkistava talitinttikin osaa erottaa mustarastaan varpuspöllöstä ja tietää, kummalla on terävämmät kynnet.

Tutkimustiedon lisääntyessä lajin käsitettä on jouduttu määrittelemään uudelleen. Viimeistään mikrobien tasolla lajin määrittelyssä päädytään hetteiselle maaperälle. Päätoimittaja Heikki Vasamies avasi määrittelyn haasteita pääkirjoituksessaan vuosi sitten. Lajien erottelu auttaa meitä jäsentämään villiä luontoa, mutta todellisuudessa laji on usein veteen piirretty viiva. 

Pikkutikalle nimellä on kuitenkin merkitystä, vaikkakaan se ei itse tiedä sitä. Tieto ja yhteisymmärrys auttavat meitä tunnistamaan lajien tarpeet ja merkityksen sekä toimimaan niiden suojelemiseksi.