Virpi Suutari | Suomi | Ensi-ilta 28.3.2024 | 1 h 33 min | suomi | ikäraja 7

”Tämä elokuva on ensisijaisesti rakkauselokuva. Rakkauselokuva pohjoiselle luonnolle; metsille, soille ja vesille”, totesi Ida Korhonen, metsäaktivisti ja yksi Havumetsän lapset -dokumenttielokuvan päähenkilöistä, minulle elokuvan ennakkoensi-illassa.

Siihen näkemykseen on helppo yhtyä. Nyt kiirastorstaina 28.3. ensi-iltansa saava Virpi Suutarin dokumenttielokuva Havumetsän lapset saa rakkauselokuvien tapaan aikaan sydämen haltioitunutta tykytystä, liikutuksen kyyneleitä ja kokonaisvaltaista pakahtumista. Miten paljon meillä on ympärillämme rakastettavaa!

Rakkauteen kuuluu myös pelkoa rakkaimpiensa puolesta. Huolenpitoa, rakkaidensa puolustamista ja oman itsensä laittamista tarvittaessa ikäviinkin tilanteisiin toisen puolesta. Siksi dokumentin nuoret luonnonsuojelijat esimerkiksi kiipeävät puihin Helsingin Stansvikinkallion luonnonmetsässä, hakeutuvat selluteollisuuden neuvotteluhuoneisiin ja hiihtävät paukkuvassa pakkasessa Aalistunturin huipulla metsää kaatavan moton luo.

Kuva: B-Plan Distribution

Arkistomateriaalitakauma menneisiin vuosikymmeniin muistuttaa, että etenkin nuoret ovat olleet aikaisemmin valmiita nousemaan barrikadeille, puihin ja metsäkoneiden päälle. Ilman heidän rohkeuttaan ja rakkauttaan vielä useampi palanen suomalaisesta luonnosta olisi jo menetetty.

Havumetsän lapset -dokumentti onnistuu olemaan koko kansan elokuva. Se toki haastaa miettimään, onko metsien arvo todellakin vain taloudellinen. Elokuvan tarkoitusperät ovat selvät, mutta se tekee sen lempeästi. Hellää ja toista kunnioittavaa vastakkainasettelua tuo esimerkiksi päähenkilö Idan ja hänen isoisänsä Taunon, entisen metsätyömiehen, keskustelut metsien hoidosta ja luonnonsuojelusta.

On luonnotonta jättää metsä luonnontilaan, päivittelee metsäaktivistin isoisä.

Kuva: B-Plan Distribution

Riippuu varmasti katsojasta, mutta dokumentissa on mukana myös huumoria, lempeää sekin. Huumori luodaan leikkauksilla, paljon puhuvilla katseilla ja aktivistien keskusteluilla, jotka on harkiten poimittu katsojien paijattavaksi kymmenien ja kymmenien tuntien materiaaleista.

Dokumentti on visuaalisesti sekä äänellisesti pakahduttavan upea ja ansaitsee tulla nautituksi elokuvateatterissa. Luonto on niin kaunis, että sillä voisi helposti mehustella koko puolitoistatuntisen. Elokuva kuitenkin pysyy tasapainossa näyttäen isoa kuvaa ja keskittyen sitten yksityiskohtiin ja laajentaen sitten taas takaisin – sekä kuvallisesti että tarinallisesti.