Yle TV1 aatonaattona 23.12. klo 19.40 ja jouluaattoaamuna klo 8.45. Katsottavissa Yle Areenassa jo nyt.

Jouni Hiltunen | Suomi | 2023 | 48 min | suomi | ikäraja S

Viisi vuosikymmentä sitten merikotka oli harvinainen näky. Luonnonsuojeluaate nosti päätään, mutta lajin tulevaisuus näytti toivottomalta. Kotkan pelastamiseksi perustettiin työryhmä, joka jatkaa toimintaansa yhä tänäkin päivänä.

Lämmin dokumentti Merikotkan paluu kertoo merikotkan tarinan nykyhetkestä menneeseen peilaten. Tarinan toinen päähenkilö on ihminen, jota voi sekä syyttää kotkan ahdingosta että kiittää sen pelastamisesta.

Kamera vie katsojan rengastajien mukana saaristoon ja korkealle honkien latvoihin. Siellä kotkanpoikaset kasvavat suurissa risupesissä.

Rengastetuista linnuista saadut tiedot ovat korvaamattomia, kun runsastunut ja elinvoimainen laji on uudenlaisten haasteiden edessä.

Jouni Hiltunen on kuusankoskelainen dokumentaristi ja luontoelokuvaaja. Hän on aloittanut dokumentaristin uransa 90-luvun alussa henkilökuvilla ja historiallisia aiheita käsittelevillä dokumenteilla. Viimeiset 15 vuotta Hiltunen on keskittynyt luontoelokuvaukseen. Vuonna 2021 ilmestyi dokumentti Kurjenpojan pitkä matka, ja parhaillaan tekeillä on Suomen kansallislinnusta laulujoutsenesta kertova luontoelokuva, joka valmistuu vuonna 2025.

Merikotkan paluu esitettiin viime vuonna Savonlinnan kansainvälisellä luontoelokuvafestivaalilla, ja Suomen Luonnon toimittaja haastatteli elokuvan tekijää osana näytöstä. Hiltunen kertoo nyt myös Suomen Luonnon lukijoille, millaista merikotkan ja rengastajien kanssa työskentely on.

Kuva: Katharsis Films

Millainen työkaveri merikotka on kurkeen tai laulujoutseneen verrattuna?

”Merikotka on kuvaajalle melko vaikea laji, sillä se on tarkka ja arka petolintu. Luonteensa mukaisesti se varoo ja tarkkailee kaikkea, eli on vaikeasti lähestyttävä ja epäluuloinen uutta kohtaan. Erityisesti se varoo kaikkea liikkuvaa, kuten ihmistä.

Merikotkaa on melko helppo kuvata talviselta haastkalta, tosin silloinkin täytyy piiloutua. Kesällä laji on vaikeasti kuvattava verrattuna esimerkiksi kurkeen tai laulujoutseneen.

Elokuvan käsikirjoituksessa oli kohtaus merikotkista saalistamassa keväisillä kalojen kutupuroilla. Ensimmäinen vaikeus oli löytää sellainen kutupuro jolla merikotkat yhä käyvät ruokailemassa, sillä moni perinteisistä kutupuroista oli kuivunut maan nousemisen vuoksi tai niillä oli liikaa häiriötä.

Lopulta parin kevään etsiskelyn ja yritysten jälkeen löysin Vaasan ulkosaaristosta puron, jolla näimme merikotkia ja löysimme höyheniä sekä kalan perkeitä merkkinä niiden ruokailusta.

Pystytimme saareen telttaleirin sekä kaksi piilokojua. Yritimme ensin houkutella lintuja paikalle haukisyöteillä, mutta se ei toiminut samalla tavalla kuin talvella, jolloin ne ovat nälkäisiä ja ruokaa on vähän tarjolla. Merikotkat olivat kiinnostuneita ainoastaan liikkuvasta kalasta.

Ensimmäisen kuvausmatkan antimina oli oppi siitä, kuinka merikotkat käyttäytyivät purolla, ja vasta toisella kuvausmatkalla saimme tarvittavat otokset. Nekin pääosin yöllä.

Merikotkat tulivat paikalle pimeässä, joka teki omat haasteensa kuvaamiselle sekä kameroiden valovoimalle.”

Millaisia järjestelyjä merikotkan kuvaaminen vaati?

”Yleensä etsin kuvauskohteet, pesät ja muut kuvauslokaatiot itse. Pyrin kuvaamaan alueilla, joissa on mahdollisimman vähän muuta liikettä ja häiriötä.

Kurkien ja laulujoutsenen kanssa tämä onnistuu suhteellisen hyvin, ja on jopa varaa valita missä haluaa kuvata. Merikotkan kuvaaminen oli tämänkin puolesta erilaista.

Tiesin jo ennen kuvausten aloittamista, että ainoa oikeasti toimiva – ja luvallinen – keino kuvata merikotkia pesien läheisyydessä tai ylhäällä pesällä on tehdä yhteistyötä rengastajien kanssa.

Poikkeuksen tästä teki Helsingissä kuvausten aikaan pesinyt merikotkapariskunta, jota saattoi kuvata useastakin eri paikasta Vanhankaupungin lahden rannoilta, mutta kuvausetäisyys oli aina vähintään 500 metriä. Kevään edetessä ja ilmojen lämmetessä tästä muodostui melkoinen haaste, sillä kuvaukset piti kohdentaa öiseen aikaan, jotta pystyin välttämään pitkällä teleobjektiivilla kuvatessa esiintyvän lämpöväreilyn.

Kevään edetessä kesäksi alkoivat yötkin olla niin lämpimiä, että kuvaa vääristävältä lämpöväreilyltä ei voinut kokonaan välttyä. Neuvottelut elokuvan rahoituksesta ja tuottamisesta olivat yhä kesken, kun Helsingin pesintä alkoi, mutta päätin kuvata pesinnän alusta alkaen omalla riskilläni siitäkin huolimatta, että elokuva ei ehkä toteutuisikaan.

Helsingin pesinnästä tulikin koko elokuvan läpi kulkeva oma tarinansa, mikä vähensi kuvauspaineita muille pesille. Niillä saatoin keskittyä lähinnä rengastajien työskentelyyn.

Helsingissä dronekuvaus oli kielletty, joten tarvittavat dronekuvat saimme tehtyä rangastajien kanssa. Dronella kuvaaminen oli myös osa heidän työskentelymetodiaan. Osa elokuvan dronekuvista on merikotkatyöryhmä omaan käyttöönsä kuvaamaa materiaalia.

Elokuvassa on lähikuvaa merikotkista erilaisissa ympäristöissä. Käytännössä kaikki on kuvattu piilokojusta, joka mahdollistaa lintujen rauhallisen tarkkailun ja kuvaamisen. Siten syntyy elokuvalle tärkeitä kohtauksia, joilla on tarinallinen jatkuvuus, ei vain yksittäisiä ohimeneviä otoksia.”

Kuva: Katharsis Films

Rengastajien työ on elokuvassa keskeinen näkökulma. Millaista heidän kanssaan työskentely oli?

”Halusin kattaa elokuvassa koko Suomen Ahvenanmaalta Lappiin, joten etsin rengastajat tuon ajatuksen pohjalta. Sain apua ja vinkkiä henkilövalintoihin merikotkatyöryhmältä, jota ilman elokuva ei olisi syntynyt ainakaan tämän muotoisena.

Elokuvan päähenkilöksi nousi kuvausten myötä veteraanirengastaja Hannu Ekblom, joka oli todellinen löytö: eläytyvä ja äärimmäisen innostunut kaikesta, mihin ryhtyi, sekä oikea lintutietopankki. Apunaan hänellä oli poikani Samu Hiltunen, ja näistä kahdesta sukeutui kahden kuvausvuoden aikana mitä mainioin ja luontevin työpari.

Kaiken kaikkiaan työskentely rengastajien kanssa oli hyvin saumatonta, ja itselleni vaihtelua yksinäiseen luontokuvaamiseen. Tavallaan se oli myös paluu juurilleni aikaan, jolloin tein pääasiassa henkilövetoisia dokumenttielokuvia. Dokumentaristille ihmiset työnsä ja intohimonsa äärellä ovat yleensä mitä parhain kuvauskohde, näin oli myös rengastajien kanssa.

Ehkä ainut ongelma kuvattavien kanssa oli se, että rengastus tapahtui tiiviillä aikataululla lähestulkoon yhtäaikaa koko Suomessa, kun samaan aikaan myös maastossa tapahtui eniten. Se tietysti tuotti logistisia ongelmia, mutta toisaalta monen kuvausvuoden aikana ennätti useampaan paikkaan.

Itse asiassa materiaalia kertyi lopulta niin paljon, että aiheesta olisi saanut jopa pienimuotoisen sarjan aikaiseksi.”

Opitko projektin aikana jotain uutta tai yllättävää merikotkasta?

”Näin jälkeenpäin ajatellen yllättäviä olivat lopulta ne hetket, kun merikotka laskeutui piilokojun eteen. Tuo hetki oli aina eräänlainen työvoitto: oli osattu hakeutua paikkaan, jossa merikotka käy, viettää aikaa, tarkkailee ympäristöään tai ruokailee. Ja mikä tärkeintä, oli osattu piiloutua siten, että merikotka uskaltautui paikalle.

Itselleni nämä tilanteet toivat tunteen siitä, että olin taas oppinut jotain tärkeää linnun käyttäytymisestä – erityisesti silloin, kun olin etsinyt kuvauspaikan itse, ilman ennakkotietoja. Osan mahdollisista kuvauspaikoista olin itse asiassa löytänyt jo edellisen kurkielokuvan yhteydessä tekemilläni kuvausretkillä.

Ehkä kuitenkin kaikista suurin yllätys oli merikotkien kaupunkipesintä Helsingin Viikissä. Se ajoittui elokuvan tekemisen vuosiin. Sain sitä kautta seurata omin silmin merikotkan pesinnän rakennuksesta poikasten syntymään, lentoharjoituksiin ja pesästä lähtöön saakka.

Se antaa myös katsojalle mitä vahvimman todistuksen siitä, että merikotkat ovat todellakin palanneet ja kanta vahvistunut.”