Perinnebiotooppien hoito on luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokasta työtä, jossa laiduntamisella on suuri merkitys. Luomuliiton sivuilla Anne Rintamäki kirjoittaa 18.2.2024, että ympäristöministeriön strategialuonnoksessa esitetään hoidettavien pinta-alojen määrän lisäämistä.
Vaan kas kummaa – samaan aikaan pinta-aloja päinvastoin vähennetään! Yhtäkkiä perinnebiotooppien hoitoon on annettu uudet, aiemmasta poikkeavat kriteerit.
Rintamäki kirjoittaa: ”Ongelmatilanteen synnyttivät Ruokaviraston laatimat uudet maastokatselmointiohjeet, joiden mukaan maisemanhoidon tukea ei voida maksaa sellaisille pinta-aloille, joiden tuottamalla ravinnolla laiduntavat eläimet eivät tule toimeen. Tällöin pois rajataan esimerkiksi kalliot sekä metsäalat, joissa kasvusto on varpuvoittoista.”
Uusi tulkinta mittaa siis laidunten rehuntuotantoa eikä niiden luontoarvoja, kuten kokkolalainen luomutilallinen Mats Holmqvist kritisoi. Mats ja Pauliina Holmqvistin tila on ollut luomussa yli 50 vuotta, ja perinnebiotooppeja on hoidettu lehmilaitumina lähes 30 vuotta. Inventoinneissa lajiston on todettu vuosien saatossa monipuolistuneen. Uuden ohjeistuksen myötä tukea saavista laitumista poistettiin kuitenkin peräti 80 prosenttia, yhteensä 20 hehtaaria.
Kaiken lisäksi viime vuonna sopimuskausi alkoi 1. toukokuuta, ja uudet ohjeet julkaistiin vasta 16. kesäkuuta. Yllättäviin muutoksiin oli siten mahdotonta varautua. Tukirahojen menetys on ollut erityisen kova isku niille, jotka ovat panostaneet laiduntamiseen esimerkiksi rakentamalla kalliita aitoja, mahdollisesti jopa lainarahan turvin.
Myös perinnebiotooppeja jo pitkään hoitanut Mariko Lindgren arvostelee viranomaisten äkillistä mielenmuutosta. Pohjois-Karjalassa toimivalla Lindgrenillä on maatiaislampaita ja suomenhevosia, minkä lisäksi hän toimii yhteistyössä kyyttökarjan omistajien kanssa. Viime syksynä hänen Satuhaka-yrityksensä sai Vuoden maisemateko -palkinnon Kolin laidunnuskulttuurin vaalimisesta. Lindgren kertoo, että esimerkiksi Kolin Lakkala nousi laidunnuksen ansiosta valtakunnallisesti arvokkaiden perinnemaisemien arvoluokkaan.
Mutta kuinkas kävikään: ”Samaan aikaan katselmoinnit kuitenkin leikkasivat 37 hehtaarin laidunpinta-alasta pois jopa neljänneksen”, Lindgren kertoo. ”Ja nuo nyt tukikelvottomiksi muuttuneet lohkot ovat sellaisia, jotka on aiemmin inventoitu arvokkaiksi perinnebiotoopeiksi.”
Lindgreniä haastatellaan aiheesta myös Helsingin Sanomissa 31.3.2024. Jutun lopussa olevissa kommenteissa jotkut purnaavat, miksi perinnebiotooppien hoitoa pitää kustantaa verorahoilla – toisin sanoen he pitävät toimintaa turhanaikaisena harrastuksena, jonka tukemisen voisi aivan hyvin lopettaa. Anneli Jalkanen yrittää valistaa näitä kommentoijia: ”Laiduntaminen on arvokasta luonnonhoitoa: se ylläpitää maatalousympäristöissä häviämisriskissä olevia lajeja ja pitää rantaniittyjä avoimina lintuja varten. Niittyjen hyönteislajistolla voi olla merkitystä maatalouskasvien pölytyksen onnistumiselle.”
Tämän toteavat myös pölyttäjistä kertovalla uutissivustolla Janne Heliölä, Sonja Forss, Mikko Kuussaari ja Marjaana Toivonen: ”Laiduntamalla hoidetut perinnebiotoopit ovat uhanalaisten pölyttäjiemme tärkeimpiä elinympäristöjä.”
Samalla kirjoittajat muistuttavat tukirajausten olleen aiemmin ELY-keskusten asiantuntijoiden hyväksymiä ja arvokkaaksi katsomia. Vielä senkin jälkeen kohderajauksia on tarkennettu valtakunnallisen perinnebiotooppien inventointikierroksen yhteydessä.
Nämä aiemmat perehtymiset ja inventoinnit eivät Ruokavirastolle kuitenkaan riitä, vaan se on tehnyt aivan uuden linjauksen ja lähtenyt lohko lohkolta suoritettavaan pudotuspeliin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi laajoista metsä- ja rantalaitumista tuen piiriin kelpuutetaan enää vain jotkin osat, kun taas toiset hylätään. Tällä periaatteella tuettavat pinta-alat vähenevät myös lampurien hoitamissa Metsähallituksen hienoissa saaristokohteissa, joissa on rantakivikoita ja kallioita. Kun laiduntamiseen liittyvä työ ja kustannukset pysyvät kuitenkin samoina, lukuisten alueiden hoitaminen voi loppua kokonaan.
Heliölä, Forss, Kuussaari ja Toivonen kirjoittavat, että tukiehdot on nyt määritelty eläintuotannon lähtökohdista. He katsovat uuden tulkinnan perustuvan puutteelliseen ymmärrykseen perinnebiotooppien ja niiden hoidon luonteesta: ”Perinnebiotoopeilla ja muilla luonnonlaitumilla esiintyy tyypillisesti erilaisia kasvillisuustyyppejä laikkuina tai vyöhykkeinä, joiden selvärajainen erottaminen on vaikeaa. Karjaa ei voi ohjata laiduntamaan tasaisesti, joten luonnonlaitumella on aina sekä ylilaidunnettuja että lähes koskemattomia laidunosia. Laidunnuksen voimakkuus laitumen eri osissa vaihtelee vuodesta toiseen ja muuttuu myös pidemmän ajan kuluessa laidunnuksen muovatessa kasvillisuutta. Perinnebiotooppia onkin välttämätöntä hoitaa laajempana kokonaisuutena – hyväksyen, että hoitotoimet näkyvät paikoin enemmän, paikoin vähemmän.”
Luulisi, että tänä päivänä luonnon monimuotoisuuden vaalijoita osattaisiin jo arvostaa ja tukea. Näyttää kuitenkin siltä, että viranomaiset pitävät perinnebiotooppien hoitajia lähtökohtaisesti helpon rahan saajina tai suorastaan huijareina. Ainakin minua hämmästytti, miten runsaasti Ruokaviraston maastokatselmointiohjeissa paneudutaan kaikenlaisiin ”rikosepäilyihin”, ”väärinkäytöksiin” ja ”petostentorjuntaan”. Kontrollin halu on kova, ja jokaiseen kohteeseen aiotaan tehdä maastokatselmointi.
No, ehkäpä iso urakka kannattaa, kun uusien ehtojen ansiosta saadaan poistettavaa pinta-alaa ja tukirahoja säästyy. Eikä viranomaisia ilmeisesti haittaa, vaikka pudotuslistalle joutuisi juuri niitä luonnoltaan arvokkaiksi todettuja biotooppeja, joita valtion monimuotoisuusstrategian mukaan on tarkoitus lisätä.