Metsästäjät puhuvat usein harrastuksensa yleishyödyllisyydestä. Viime vuosina asialla ovat olleet etenkin naiset. Ehkäpä heille on tärkeää irtisanoutua typeränä pidetystä tunteilusta ja samalla vakuuttaa harrastuksensa eettisyyttä. Puheissa painotetaan metsästyksen roolia ”ekosysteemien tasapainon ylläpitämisessä” ja ”luontosuhteen syventämisessä”. Tai intoillaan metsästyksen olevan ”opettavainen ja jännittävä tapa viettää aikaa metsässä kavereiden, koirien ja ennen kaikkea itsensä kanssa”, etenkin kun ”kotiin saa viemisinä vastuullisesti tuotettua lihaa”. Tai että metsästyksessä ”saadaan sellaista oppia ja osaamista luonnosta, mitä mistään muualta ei ole mahdollista saada”.

Nämä ovat suoria sitaatteja, mutta samoja näkemyksiä eri ihmiset hokevat kerta toisensa jälkeen.

Kukapa ei olisi kuullut myöskään sitä, että metsästyksessä ”tärkeintä ei ole saalis” vaan se, että ”saa olla luonnossa”.

Luonnossa kyllä ”saa olla” ilmankin asetta. On vaikea ymmärtää, miksi metsässä kuljeskelu kiikarin ja kameran kanssa ei voisi olla opettavaista ja jännittävää tai miksi eläinten tappaminen olisi luontosuhteen syventämisen ja luontotiedon hankkimisen edellytys. Onnistuuhan havainnointi sitä paremmin, mitä kauemmin eläin säilyttää henkensä.

Saaliin tärkeyttä voidaan toki puheissa vähätellä, mutta metsästyksessä kuolleiden eläinten määrä ei ole vähäinen: arviolta 1,5 miljoonaa yksilöä joka vuosi. Täytyy siis olla niitäkin metsästäjiä, joille saalis ei ole sivuseikka, ja samaa todistaa metsästykseen liittyvä iänikuinen kuvasto voitokkaine poseerauksineen eläinten ruumiiden äärellä.

Riistalihaa sanotaan vastuulliseksi tai eettiseksi, ikään kuin ainoa vaihtoehto olisi marketin siankyljys, broileri tai muu teollinen liha. Samalla sivuutetaan se tosiasia, että metsästäjän kotiin kantama liha on hyvin usein eläimestä, jonka populaatiot ovat selkeästi alamäessä tai jopa uhanalaisia. Valtaosa metsästettävistä vesilintulajeistamme on uhanalaisia tai taantuvia. Metsäkanalinnut eivät ole elpyneet vuosikymmenten takaisesta romahduksestaan, eikä sitä enää edes odoteta, vaan puhutaan kantojen ”luonnollisesta vaihtelusta”. Jopa metsäjäniksen kannat taantuvat, eikä ilmastonmuutos lupaa niille hyvää.

”Ekosysteemien tasapainon ylläpitäminen”, jota myös ”eläinkantojen säätelyksi” kutsutaan, voisi onnistua ilmankin ihmistä, onhan luonnossa petoeläimiä, joilla ei syömisissään ole samaan tapaan vaihtoehtoja. Sen sijaan luonnon omat säätelijät ovat usein metsästäjien tähtäimessä. Säätelyä tarvitaan ikään kuin joka lajin kohdalla erikseen. Hirviä täytyy vähentää liikenneonnettomuuksien ja taimituhojen välttämiseksi, ja susia halutaan tappaa, koska sudet haittaavat hirvijahteja käymällä metsästyskoirien kimppuun ja syövät hirviä. Susien olemassaoloa ei hyväksytä edes asumattomilla seuduilla, sillä metsästäjien pitää päästä ”säätelemään” kantoja kaikkialle.

Maailmassa, missä luonnon monimuotoisuus uhkaavasti hupenee, ei hyvin toimeentulevien ihmisten pitäisi tuota hupenemista huvin vuoksi kiihdyttää.

Myös runsaampien eläinkantojen metsästyksessä voi olla kyseenalaisia piirteitä. Sepelkyyhkyjen metsästys alkaa silloin, kun linnuilla on vielä poikasia pesissään, ja monen muunkin lajin metsästysaika on venytetty kohtuuttoman pitkäksi. Metsäkauriita ja valkohäntäpeuroja (ja siinä samalla villisikoja) ristiriitaisesti vuoroin ruokitaan ja vuoroin ammutaan ruokintapaikalta. Luolakoirajahti on puolestaan verrattavissa laittomiin koiratappeluihin, paitsi ettei tilanne ole senkään vertaa ihmisen kontrollissa, ja ettei tappelua käydä vain koirien vaan koiran ja mäyrän kesken. Mäyrän ohella riistaeläinten listassa on lajeja, jotka olisi jo aika rauhoittaa kokonaan – vai onko ihmisten tosiaan päästävä tappamaan oravia, hillereitä, kärppiä ja lehtokurppia?

Säätelyn logiikka onnahtaa muillakin tavoin. Pienpetojen metsästystä pidetään kunnioitettavana toimintana, sillä näin autetaan alamaissa olevia lintukantoja. Metsästyksellä siis on vaikutusta eläinkantoihin. Toisaalta uhanalaisia lajeja ei rauhoiteta metsästykseltä, sillä metsästys ei ole niiden uhanalaistumisen pääsyy. Tässä tapauksessa metsästyksellä ei ole vaikutusta.

Metsästykseen liittyy epäkohtia, joista on voitava keskustella. Keskustelua kuitenkin torjutaan siirtymällä puhumaan metsästyksen oikeutuksesta sinänsä. Metsästys esitetään hienona harrastuksena, kulttuurin ja perinteiden vaalimisena, ja kritisoijat leimataan luonnosta vieraantuneiksi. Ikään kuin luonnonvaraisten eläinten jahtaaminen olisi ainoa oikea tapa tuntea luontoa. Ikään kuin kyse olisi niin arvostettavasta harrastuksesta, että kaikki siihen liittyvä kritiikki on väärää ja asiatonta, eikä korjaamisen tarvetta ole.

Olisi syytä muistaa, että kyse on harrastuksesta, jossa liikutaan luonnossa tappavien aseiden kanssa. Vaikka viime vuosikymmeninä on puhuttu runsaasti petoeläinten aiheuttamasta turvallisuusuhasta, ihmishenkien menetys ja vaaratilanteet ovat liittyneet ennen kaikkea herkän liipaisinsormen omaaviin metsästäjiin.

Isokoskelo on riistalaji, taantuva ja luokitukseltaan silmälläpidettävä.

 

 

 

 

kanalintumetsästyskantojen säätelyluolakoirametsästysmetsästysmonimuotoisuusmäyräriistalajisaalisuhanalaisuusvesilintumetsästys

Tilaa Suomen Luonto!

Avain ajankohtaisen ja innostavan luontotiedon aarreaittaan alk. 19,40 € / 3 lehteä + digipalvelu.
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.