Meillä vieraili pari kaveria, molemmat kaupungissa asuvia lintuharrastajia. Alkujaan heidän piti tehdä jokin metsäretki, mutta lopulta intoa ei riittänyt ja vierailu jäi sisätiloissa rupatteluksi. Kaverit totesivat, että Kainuun metsässä lintuja tuskin paljon näkyisi, paremmin niitä on heidän kotikulmillaan.

Hyvä esimerkki on kanahaukka. Ennen niin arka petolintu pesii nykyään kaupunkimetsissä, kun taas saloseuduilla se on jo harvinaisuus. Eipä sitä tarvitse ihmetellä. Metsäkanalintujen kannat ovat niin vähissä, että ravinnonhankinta on käynyt haukoille vaikeaksi – sen sijaan kylissä ja kaupungeissa riittää puluja, naakkoja, variksia ja lokkeja. Pesimiseen tarvittavia järeitä puita löytyy myös helpommin kylistä ja kaupungeista kuin talousmetsistä.

Näin se vain on, ja sama pätee muihinkin kuin lintuihin. Monimuotoinen lajisto hupenee syrjäseutujen metsistä, eläimet liikkuvat yhä enemmän asutuilla seuduilla.

Pellot, pihat ja puutarhat tarjoavat ravintoa peuroille, kauriille, jäniksille ja rusakoille, ja ihmisasutuksen ympärillä riittää ylijäämäsapuskaa rotille ja muille pikkujyrsijöille. Lisäksi eläimiä varta vasten ruokitaan. Oravien ja pikkulintujen talviruokinnan ohella harrastetaan ns. riistaruokintaa. Päivänselvää, että perässä tulevat lihaa syövät petoeläimet susia, ilveksiä ja ahmoja myöten. Kaupunkikettuja ei ällistele enää kukaan.

On kuin syrjäseuduilta luonnon elämä olisi kaikkoamassa. Ehkä on liioittelua sanoa, että niistä on tullut teollisuusalueita, mutta jonkinlaisia tuotantoalueita ne nykyään ovat. Metsät tuottavat lähinnä sellua ja energiapuuta, ja sen ne ovat näköisiäkin: vuorotellen avohakkuita ja nuorta rääseikköä tai läpinäkyväksi harvennettua tikkumännikköä.

Harvaan asuttuja tai asumattomia alueita otetaan jatkuvasti ihmisten käyttöön. Rakennetaan massiivisia aurinko- ja tuulivoimaloita ja datakeskuksia, mineraalit pitää kaivaa vaikka luonnonsuojelualueilta, eikä soiden turpeenottoa olla suinkaan lopettamassa. Kaikkialla ihmistoimintaa, jonka myötä luonnoneläinten elintila vähenee.

Oma lukunsa on poronlihan tuotantoalue. Se onkin ulottuvuuksiltaan todella laaja, sillä toisin kuin yleensä ajatellaan, Suomessa poronhoito ei ole vain saamelaisten elinkeino (kuten Ruotsissa ja Norjassa) eikä sitä harjoiteta vain Lapissa. Poronhoitoalue alkaa jo Kainuusta, Kuhmon naapurikunnasta Hyrynsalmelta.

Poronhoitoalueeksi onkin varattu maamme erämaisimmat seudut, eivätkä suurpedot saa siellä elää.

Jos siis kysytään, miksi sudet tulevat pihoille, vastaus on se, että siellä me ihmiset tarjoilemme niille ruokaa: kauriita, peuroja, kissoja ja koiria – ja myös siksi, että susien ei anneta elää metsässä. Sieltä ne tapetaan joko laillisesti tai laittomasti.

Niin, metsästys – siinä yksi syy, miksi metsät hiljenevät ja miksi eläimet voivat paremmin kylissä ja kaupungeissa. Asutuksen keskellä kun ei saa ampua. Sen sijaan syrjäseuduilla metsästys on suosittu harrastus, ja Kainuussa ja Lapissa eläinten tappaminen sallitaan jopa useimmilla luonnonsuojelualueilla.

Metsien riista on toki harmillisesti vähentynyt, mutta etsintää helpottaa ylitiheä metsäautotieverkosto, jolloin autojen, koirien ja modernin tekniikan avulla saalista vielä saadaan.

Kylissä ja kaupungeissa voi tulla liian optimistinen kuva Suomen luonnon tilasta. Taajaman tai kaupungin asukas saattaa kuvitella metsissä olevan eläimiä niin paljon, että osa joutuu etsimään reviirejä asutuksen liepeiltä, vaikka muuttoliikkeen taustalla olisivatkin ihmisten köyhdyttämät metsät. Ihmistoiminta kun ulottuu syrjäisimpiinkin kolkkiin – huolimatta siitä, asuuko alueella ihmisiä vai ei.