Eniten lohikäärmeen näköinen Suomen eläimistä on rupimanteri. Päältä se on rupinen ja musta, mahasta tulenhehkuva.

Se on myös kutakuinkin yhtä harvinainen kuin lohikäärme, Suomen harvinaisin sammakkoeläin. Laji on luokiteltu vaarantuneeksi.

Mistä uhanalaisuus sitten johtuu? Useimpien eläinten tapauksessa elinympäristöstä, joka on tavalla tai toisella tärveltynyt. Siksi olisi kiinnostava nähdä, millaisissa paikoissa rupimanteri viihtyy.

Sammakkolampi.net-sivun mukaan eniten rupimantereita elää Parikkalan seudulla Etelä-Karjalassa. Tiedetään kuitenkin, että niitä on aina Kolilla asti, joten ehkäpä väliin jäävältä Joensuun seudulta löytyy myös?

Heinäkuun 11. on sopiva päivä koettaa etsintää.

Lue myös

Lajikoulu: Opi tunnistamaan sammakkolajit

Klo 9.00

Puhelu Janne Leppäselle. Hän on paikallinen lintumies ja Otso-metsäpalveluiden metsäneuvoja, joka tietää, missä päin Joensuuta on lehtometsiä. Rupimanteri saalistaa aikuisena selkärangattomia, joita on runsaimmin lehdoissa. Se elää ja talvehtiikin näillä paikoilla lahopuiden alla.

”No, lehtojapa on melekein joka puolella”, Leppänen sanoo.

Missä Leppäsen tuntemissa lehdoissa olisi myös lampia rupimanterin poikasia varten?

”Jaa…”

Leppänen menee mietteliääksi. Tälläkin hetkellä hänen työpöydällään on kuulemma yksi suojeltu rinnelehto, jossa Metsähallitus teettää aluspuiden harvennusta. Mutta laskiko se lampeen…

Leppänen lupaa miettiä.

Rupimanterin metsässä pitää olla seisovaa vettä sekä rehevä ja peittävä lehtomainen kasvillisuus.

Höytiäisen kanavan suisto on upea luontokohde. Rupimanteri kuitenkin välttelee kalaisia vesistöjä.

Klo 12.00

Joensuulaiset luontoihmiset tietävät varmasti jotain rupimanterista, onhan laji paikallinen erikoisuus. Ensin pitäisi vain löytää luontoihmisiä.

Höytiäisen kanavan suisto on hyvä luontokohde, mutta heinäkuisena maanantaina suiston pitkoksille johtavan tien päässä ei ole yhtä ainutta autoa. Tuoreita kengänjälkiäkään ei näy.

Kohta paikalle kaartaa tummanharmaa pikku Toyota, josta nousee kuvaaja Paula Humberg.

Humberg on opiskellut Itä-Suomen yliopistossa biologiaa ja asunut pitkosten toisessa päässä opiskelija-asuntolassa. Hän ei siksi hämmästy, että jo pienen kävelyn jälkeen jaloista pyrähtelee sisiliskoja.

Vesiliskojakin näkee kuulemma ruovikossa keväisin.

”Tai mantereiksi kai niitä pitäisi sanoa…” Humberg muistaa.

Vesiliskon nimi muutettiin manteriksi vuonna 2013, koska tiedettiin, ettei laji kuulu oikeastaan liskojen alalahkoon eikä edes suomumatelijoiden lahkoon vaan pyrstösammakoihin ja salamanterieläimiin. Samalla rupiliskosta tuli rupimanteri.

Manteri ja rupimanteri, kaksi Suomessa luonnonvaraisena esiintyvää salamanteria, ovat varsin samannäköisiä. Manteri on paljon yleisempi, koska se on elinpaikkansa suhteen vähemmän kranttu ja voi elää samoissa vesissä kalojenkin kanssa – rupimanterille suurimpia uhanlaisuuden syitä taas on se, että ihmiset ovat siirtäneet ruutanoita eristyneisiin lampiin. Ne syövät rupimanterin munat.

Metsäkirvinen säikähtää lepän oksalle, hetken päästä harakka. Pajusirkutkin kuuluvat olevan äänessä. Luontoharrastajia Höytiäisen suistossa ei kuitenkaan liiku sen enempää kuin mantereitakaan.

Täytyy keksiä jotain muuta.

Klo 13.30

Janne Leppänen on lähettänyt sähköpostilla kolme karttalinkkiä. Niistä lupaavimmalta näyttää Joensuun länsipuolella oleva pieni suojelumetsä, joka päätetään tarkistaa.

Paikan päältä oikeaa metsänsirpaletta on vain yllättävän vaikea löytää. Alue on mäntyharjua, jolla polut, metsäautotiet ja epäviralliset urat risteilevät. Harjunlakien väleissä on toinen toistaan samannäköisempiä suppia, jotka on helppo sekoittaa keskenään.

Olisiko suppien pohjalla tarpeeksi vettä rupimanterin poikasille? Useimpia supista näyttää ympäröivän liian kuiva mäntykangas, mutta nyt etsitään aivan tiettyä lehtomaista painannetta.

Kompastellaan jyrkkää mäntyrinnettä alas ja pysähdytään välillä kuuntelemaan.

Punatulkku tervehtii puun oksalta, alempana näreen oksalta peukaloinen. Puut vaihtuvat kuusiksi, tervalepiksi ja metsätuomiksi. Alkaa kuulua jo solinaa, ja yhtäkkiä huomaa, että jalan alla on hyllyvä turvepatja, jonka päällä kasvaa maariankämmeköitä. Löytyy myös pieniä allikoita ja tuoreen lehdon indikaattorilajia sudenmarjaa – ilmiselvää lehtokorpea.

Maariankämmekkä kukkii kosteassa painanteessa.

Rupimanterista ei vain näy vilaustakaan. Oliko niin, että hyvällä rupimanteripaikalla vesi seisoisi?

Ensimmäinen vihje ohjaa lupaavan tuntuiseen paikkaan, mutta rupimanteria ei löydy.

Klo 14.55

Janne Leppänen on sanonut, että paras olisi kysyä luontokartoittaja Ville Vuoriolta, joka on tehnyt rupimanterista väitöskirjan. Soitto Vuorion kollegalle Helena Haakanalle paljastaa kuitenkin yllättävän käänteen.

”Ville on nykyisin panimoyrittäjä.”

Vuorio löytyy Joensuun Vilpolan teollisuusalueelta, ilmeettömästä peltihallista, jonka oveen on liimattu häthätää paperilappu: ”Panimo Honkavuori”. Tuoreen yrityksen omistajat ovat kaksi väitellyttä biologia, Vuorio ja Jani Honkanen.

Vuorio puetuttaa vieraille valkoiset takit, kengänsuojukset ja hattaralakit ja tekee pienen esittelykierroksen panimohallissa. Sitten päästään asiaan: Mistä kannattaisi etsiä rupimantereita?

”Lampiryhmät on hyviä”, Vuorio sanoo.

”Lammissa ei saa olla kaloja, ja yleensä niiden rannalla on oltava vähintään lehtomaista kangasta.”

Mistä kohdasta lampea pitäisi yrittää?

”Jos etsii aikuisia, kannattaa haavia lammen pohjoisrannalta. Aurinko paistaa sinne ja se on lämpimin paikka.”

Suurin osa aikuisista rupimantereista on heinäkuun puolivälissä kuulemma jo kuivalla maalla.

”Sitten voi käännellä lahopuita lammen rannasta. Mutta hyvin varovasti ettei niiden alle tule painetta.”

Vuorio sanoo, että metsätutkija Olli-Pekka Tikkanen jatkaa hänen töitään Itä-Suomen yliopistossa. Hän suosittelee ottamaan yhteyttä Tikkaseen.

Ville Vuorio on vaihtanut haavin oluen käymisastioihin.

Klo 16.15

Tikkanen vastaa ensin ja ehtii sopia treffitkin mutta sitten puhelin tuuttaa tyhjää. Jutellaan Humbergin kanssa kuvataiteesta Heinävaaran Seo-huoltoasemalla.

Klo 17.00

Tikkanen ilmestyy huoltamon pihaan katumaasturilla. Hän lähtee ajamaan edeltä, kääntyy pienemmälle tielle, sitten taas pienemmälle ja pienemmälle, kunnes pysähtyy metsäautotien varteen tumman kuusikon kohdalle.

Eikö mennäkään lehtoon?

”Täällä lehto on käytännössä kuusikkoa, koska jaloja lehtipuita ei näin pohjoisessa kasva”, Tikkanen paljastaa.

Niinpä niin…

Rupimanterin elinympäristöksi paikka sopii kuulemma hyvin, koska lähistöllä on myös nuorta, tiheäkasvuista sekametsää. Semmoisessa rupimanterit viihtyvät Ville Vuorion väitöskirjan mukaan erityisen hyvin.

Rupimanterin metsässä aluskasvillisuuden pitää olla hyvin peitteistä, metsä ei saa olla hehtaaria pienempi eikä siellä saa harrastaa avohakkuita. Ja vettä, sitä on löydyttävä.

Kuusikon takaa avautuukin lampia. Laidoilta ne ovat sarojen ja keskeltä harvan kortteen peittämiä. Avovettä lammilla ei näy nimeksikään, mutta pajuvyö kuusten juurella kertoo, että lumien sulaessa tilanne on toinen.

”Keväällä tämä on hyvin erinäköinen paikka”, Tikkanen vahvistaa.

Hän kävelee suoraan ensimmäisen lammen pohjoisrantaan, mätkäisee haavin veteen ja vetää sen ylös kasveineen päivineen.

”Nyt tärppäs!”

Olli-Pekka Tikkasen ensimmäinen haavinveto on tuloksekas.

Haavissa on heti sekä manterin että rupimanterin poikasia.

Alku on niin lupaava, että etsitään vielä aikuisiakin. On mahdollista, että viimeiset niistä ovat vielä vedessä.

Rupimanterin ja manterin poikaset esittäytyvät haavin pohjalla.

Vain puolenkymmentä haavintaa myöhemmin Tikkanen älähtää.

”Heps!”

Haavissa on kolme täysikasvuista rupimanteria: naaras, koiras ja juveniili. Hän nostaa yhden niistä kädelleen ja esittelee kameralle.

”Enpä olisi uskaltanut tämmöistä luvata.”

Aikuiset rupimanterit nousevat jo loppukesästä maalle.

Lähteet: Laji.fi, Sammakkolampi.net ja Ville Vuorion väitöskirja Conservation biology of the great crested newt in managed boreal forests in Finland.