Lopputalvi eli tammi-helmikuu 2026 oli Suomessa pitkästä aikaa selvästi tavanomaista kylmempi. Tämä kahden kuukauden ajanjakso oli 2. kylmin 2000-luvulla, ja vain 0,2 astetta leudompi kuin sama ajanjakso vuonna 2010.

Kylmyys näkyi myös Itämeren jääpeitteessä. Jääpeite lähti laajenemaan tammikuun lopulla nopeasti, ja saavutti huippunsa helmikuun 20. päivä, jolloin jäätä oli noin 181 000 neliökilometrin kokoisella alueella. Esimerkiksi Suomenlahti jäätyi lähes kokonaan umpeen.

Miten jääpeitteen maksimi 181 000 km² vertautuu aiempiin jäätalviin? Kuvassa 1 on aikasarjaa Itämeren vuosittaisesta maksimijääpeitteen suuruudesta vuodesta 1900 alkaen. Kuluneen talven eli talven 2026 arvo on korostettu punaisella pallolla. Lukema on korkein sitten vuoden 2011, jolloin jääpeite laajeni peräti 309 000 neliökilometriin. Tällä vuosisadalla merkittäviä jäätalvia on koettu myös vuosina 2010, 2006 ja 2003; näinä talvina maksimijääpeite on ollut laajempi kuin tänä vuonna.

Itämeri on jäätynyt kokonaan umpeen vuosina 1940, 1942 ja 1947 (maksimilaajuus 420 000 km²). Vuonna 1987 kokonaan jäätyminen oli myös lähellä, mutta aivan eteläiselle Itämerelle jäi hieman avointa vesialuetta. Tämän talven maksimilaajuus 181 000 km² jäi siis alle puoleen siitä mitä kauempana historiassa ollaan koettu.

Kuva 1. Itämeren vuosittainen maksimijääpeite vuosina 1900–2026. Harmaa viiva kuvaa havaittua maksimia ja punainen viiva aineistosta laskettua 30 vuoden liukuvaa keskiarvoa. Musta katkoviiva kuvaa lineaarista muutostrendiä laskettuna vuosille 1970–2026. Trendin kulmakerroin on -16 000 km² vuosikymmentä kohti. Aineiston lähde: https://www.eea.europa.eu/en/analysis/indicators/arctic-and-baltic-sea-ice/maximum-extent-of-ice

Eniten jääpeitteen laajuuteen vaikuttaa helmikuun lämpötila

Vaikka tammi-helmikuu olivat kylmiä, jääpeite ei kuitenkaan kasvanut 2000-luvun ennätyslukemiin. Todennäköisesti yksi syy sille oli leuto alkutalvi. Kuvassa 2 esitetään vuosien 1900–2025 aineistosta laskettu korrelaatio Suomen eri kuukausien keskilämpötilan ja Itämeren maksimijääpeitteen välillä.

Korrelaatiokerroin on kaikkina kuukausina negatiivinen, eli kylmät lämpötilat liittyvät laajempaan jääpeitteeseen. Voimakkain yhteys löytyy helmikuusta (r = –0,72), mikä viittaa siihen, että juuri helmikuun lämpötila vaikuttaa eniten jääpeitteen maksimilaajuuteen. Helmikuu olikin hyvin kylmä vuosina 2026, 2011, 2010 ja 2006, jolloin jääpeite oli laaja. Seuraavaksi merkittävimpiä kuukausia ovat tammikuu sekä joulukuu ja maaliskuu.

Kuluneena talvena joulukuu oli melko lauha, minkä vuoksi Itämeri ei ehtinyt jäähtyä eikä jäänmuodostus käynnistyä yhtä varhain kuin esimerkiksi talvella 2011, jolloin joulukuu oli hyvin kylmä. Sen sijaan loka–marraskuun lämpötilojen yhteys jääpeitteen laajuuteen on melko heikko (kuva 2). Pelkkä kylmä loppusyksy ei siis takaa laajaa jääpeitettä, vaan laajimmat jääalat syntyvät talvina, jolloin joulu–maaliskuu on kauttaaltaan kylmä.

Vähän yllättävästi, myös huhtikuun keskilämpötila korreloi negatiivisesti edellistalven jääpeitteen kanssa. Ilmeisesti siis aiemmin historiassa kovia jäätalvia on seurannut kylmä huhtikuu, mutta viimeisten noin 30 vuoden aikana tämä yhteys on selvästi heikentynyt.

Kuva 2. Suomen kuukausittaisten keskilämpötilojen ja Itämeren maksimijääpeitteen välinen korrelaatiokerroin. Arvot ovat laskettu vuosien 1900–2025 aineistosta, ja niistä on poistettu pitkän ajan trendi ennen korrelaatiokertoimen laskentaa. Kuukausikeskilämpötila perustuu Ilmatieteenlaitoksen hila-aineistoon.

Pitkällä aikavälillä Itämeren jäätalvet leudontuvat

Yli sadan vuoden jääpeitteen havaintoaikasarjasta käy ilmi miten jääpeite on 1970-luvulta lähtien alkanut hiljalleen pienenemään. Viimeisen 30 vuoden (1997–2026) keskimääräinen jääpeitteen laajuus on 137 000 km², kun se 1970-luvulla oli yli 200 000 km². Viimeisin 30 vuoden keskiarvo on koko mittaushistorian alhaisin.

Nykyinen voimakas ilmaston lämpeneminen alkoi 1970-luvulla. Trendin suuruus vuodesta 1970 laskettuna on noin –16 000 km² per vuosikymmen. Suomenlahden pinta-ala on noin 30 000 km², joten nykyisellä tahdilla Itämeri on menettänyt jäätä Suomenlahden verran noin 20 vuodessa.

Ilmatieteen laitos määrittelee jäätalven leudoksi, jos jääpeitteen laajuus on alle 115 000 km², ja ankaraksi, jos se on yli 230 000 km². Nykyilmastossa ankarat jäätalvet ovat harvinaisia, eikä talvi 2025–2026 hyvästä yrityksestä huolimatta yltänyt ankarien jäätalvien joukkoon. Viimeisin ankara jäätalvi esiintyi vuonna 2011, ja 2000-luvulla niitä on ollut vain kolme. Sen sijaan leutoja jäätalvia on esiintynyt yhä useammin: 2000-luvulla niitä on ollut jo 13, eli puolet tämän vuosisadan jäätalvista on ollut leutoja.

Kuvaan 3 on lisätty Luomarannan ym. (2014) julkaisema ennuste jääpeitteen keskimääräisestä laajuudesta tällä vuosituhannella RCP4.5 päästöskenaarion mukaan, joka edustaa varsin todennäköistä kehityskulkua. RCP4.5-skenaariossa maailmanlaajuinen lämpeneminen olisi vuosisadan lopussa noin 2,1 °C esiteolliseen tasoon verrattuna. Yli 10 vuotta sitten julkaistu ennuste on hyvin linjassa toteutuneen kanssa: vuonna 2026 ennusteen mukainen jääpeitteen keskimääräinen laajuus on noin 112 000 km², mikä vastaa hyvin viimeisen viiden vuoden havaittua keskiarvoa.

Ennusteen mukaan jäätalvet tulevat jatkossakin leudontumaan, mutta vähentyminen tasaantuu noin 80 000 km² tasolle vuosisadan lopussa. Kun ottaa huomioon vuosien välisen vaihtelun keskiarvon ympärillä, on todennäköistä että vielä vuosisadan lopussakin Itämeressä tulee olemaan talvisin jonkinlainen jääpeite, eikä vuoden 2026 kaltaiset yksittäiset kovat jäätalvet ole aivan poissuljettuja. Leudot jäätalvet tulevat kuitenkin yleistymään, eikä 1970-luvun jäätalviin ole paluuta.

Kuva 3. Sama kuin kuva 1, mutta aikasarjaan on lisätty mediaaniennuste Luomarannan ym. 2014 tutkimuksesta (heidän kuva 5a).

Tilaa Suomen Luonto

Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!

Alk. 3 numeroa 23,40 €.

Tilaa nyt!