36/2026

Alkuillasta piilokojun maisemassa satoi niin rankasti, että jos sama määrä vettä olisi tullut taivaalta kaupungissa, tulva olisi vallannut alleen kadut ja torit. Mikään sadevesijärjestelmä ei olisi ehtinyt kuljettaa vettä pois riittävän nopeasti. Luonnonilmiönä näkymä oli valloittavan hieno. Näkyipä vesi hetken jopa suon pinnassa lätäköinä, vaikka pian suo hörppäsi vedet loputtomaan kitaansa.

Vettä sataa kaatamalla

Karhu ei juurikaan piittaa sateesta. Turkki pitää vettä, hylkii sitä, eikä karhu ole millänsäkään kovastakaan sateesta. Sade pitää ötökätkin poissa kimpusta. Hyvä ilma karhulle!

Sade taukosi hetkin ja vaikka suon kaunis heinikko ja sammalikko olikin tietysti likomärkää, ei se paljoa haitannut kahta suttakaan, jotka vuorollaan kävivät suolla ihmettelemässä, olisikohan jotakin syötävää.

Susi juoksee litimärällä suolla

Heräsin yölläkin ankariinkin sadekuuroihin, käänsin vain kylkeä ja nukahdin taas heti. Keskikesällä piilokojussa kannattaa yleensä valvoa koko yö, vähintään voi nähdä paljon ja myös eri kuvaustekniikoilla kuvaaminen voi onnistua jopa pikkutunneillakin.

Joskus pitää kuitenkin nukkua. Piilokojun kapeakin laveri tarjoaa siihen aivan riittävän tilan. Mutta ainakin puolta tuntia ennen auringon nousua, vaikka kuinka paksun sateen aikana, kannattaa nousta pystyyn, heittää väljähtänyttä kahvia naamaansa ja seurata mitähän nyt tapahtuu. Tai jos on pouta ja yö on viileä, voi jo aikaisemmin ihmetellä nousevan usvan leikkejä suon pinnassa. Yllättävän nopeasti kiirivä usva antaa hienoja taustoja ja sävyjä maisemaan ja kuviin.

Kaikkinainen odottaminen kuuluu piilokojun tunnelmaan, harvoin arat eläimet ilmestyvät kuin tarjottimelle. Toki onnea tulee joskus käytettyä tuhlailevastikin, kuten eräs hyvä ystäväni toistuvasti väittää minun tehneen. Onni on kuitenkin usein suhteessa myös luonnossa vietettyyn aikaan.

Yksinäinen korppi, muuta ei näy

Harmaa sateinen päivä valkeni hiljalleen. Korpit eivät erityisemmin pidä sateesta, höyhenpuku kastuu. mutta niiden äänet palasivat kuitenkin maisemaan. Mutta mitä tekisivät nisäkkäät? Karhut ovat enimmäkseen ilta- ja yökulkijoita. Susi voi jolkottaa eri vuorokaudenaikoina, jos kohta susi on enimmäkseen yöeläin ja liikkuu hämärässä. Kuvauksen kannalta kuitenkin aika ennen auringon laskua ja hetken aikaa sen jälkeen ja aamulla taas jo ennen auringon nousua ja aamuvarhaisella on hyvä mahdollisuus saada kuvatuksi susi – jos on onnekas.

Harmaalla kelillä kuvailen usein maiseman grafiikkaa. Niin nytkin. Vaikka kuvat olivat aika totuttuja, niiden hämärästä kuitenkin nousi tietty jännitys ja odotus, mitäpä tuolta metsänreunasta, puolen kilometrin päästä, ehkä vielä putkahtaa esiin.

Ahma juoksee aina, olen joskus kirjoittanut blogiin. Ahmalle voi tulla kilometrejä 30–40 vuorokaudessa. Varsinkin koiraalla on iso reviiri ja ruoanhakuun on tehtävä töitä. Susilta piilottamiaan ruokapaloja ahmalla on kätkössä laajalla alueella. Niinpä ahma voi yllättää, kun se yhtäkkiä laukkaa tuttuun keinuvaan tyyliinsä osaksi maisemaa. Myös ahma on hieno eläin, monen mielestä vähän vihaisen näköinen, mutta sen ei pidä antaa häiritä, ahma on mielenkiintoinen ja kiehtova yön kulkija.

Ja niinpä tänä yönä, oikeastaan vasta aamuna klo 6.36 ahma saapui kuin saapuikin suolle. Se melkein yllätti optimistinkin.

Ahmalle tyypilliseen tapaan se ei heti sännännyt karhujen ja susien jättämille tähteille, vaan tutki reippaasti juoksennellen suota. Ahma kierteli pitkässä heinässä niin, että välillä se katosi kokonaan näkyvistä. Sen tunnusomainen keikkuva juoksu nosti eläimen kuitenkin hetkittäin esiin enkä sitä kokonaan kadottanut.

Lopuksi varovainen ahma kiinnostui susien jättämästä eväästä, nappasi suuhunsa sen verran kuin mahtui ja vei kappaleen matkaa joko piiloon tai piilossa oleville poikasille. Pian ahma palasi suolle hieman eri suunnasta.

Jostain pelästyneenä ahma ampaisi kerran sadan metrin spurtin harvinaisen kovaa vauhtia. Kannaltani onnekkaasti ahma päätyi samalla muutamaksi sekunniksi katsomaan minua aika läheltä, vaikkei hahmoani nähnytkään – kuva ensimmäisenä ylhäällä. Yhteensä kolmen vartin aikana ahma ilmestyi uusille kierroksille ennen kuin katosi metsään.

Piilokojussa kuvatessa ei saa mitään ilmaiseksi. Eläimet liikkuvat – jos niitä tulee esiin metsän siimeksestä – nopeasti ja valitsemaansa reittiä. Jos ne pysähtyvät hetkeksi, on sekunnin parin aika toimia. Jos ne juoksevat kovaa, voi koittaa olosuhteisiin nähden liike-epäterävää, vauhdikasta kuvaa. Tai riittävässä valossa yrittää kaikkea, mitä eläimen nopeassa liikkeessä ja valppaassa käyttäytymisessä aukeaa katseltavaksi ja kuvattavaksi.

Piilokoju – kunhan osaa olla hiljaa ja varovainen, aina 100 %:sti valmiina ja ennakoiva kameran käytössä – on eläinten rauhaa häiritsemätön tapa kuvata suuria petonisäkkäitä niiden luonnollisessa ympäristössä juuri sillä tavoin käyttäytymässä kuin ne tekisivät joka tapauksessa, kuvaajasta riippumatta.

Olen ollut piilokojussa myös ankaran ukkosen tai puuskaisen myrskytuulen myllertäessä. Kunnon myrskyssä nisäkkäätkin saattavat kuitenkin jäädä piiloihinsa, mutta toisaalta: koskaan ei voi ennustaa, mitä ehkä näkee, joskus vain kauniin suomaiseman ja metsän laidan komeine keloineen. Nyt oli onnea, aavistuksen tuhlaisevastikin yhdeksi yöksi.

Tilaa Suomen Luonto

Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!

Alk. 3 numeroa 23,40 €.

Tilaa nyt!