Kolumni: Olemme osa elämän verkkoa, emme sen hallitsijoita – historiamme paljastaa rajun luontosuhteen
Marko Leppänen. Kuva: Tomi Setälä
Perhonen päätyy kloroformipurkkiin. Se räpyttelee vimmaisesti, etsii epätoivoisesti ulospääsyä, mutta tuupertuu pian.
Lapsena ja nuorena näin tämän usein, koska keräsin perhosia. Olin osa pitkää jatkumoa, jossa lintuharrastajienkin mukana keikkui kivääri siinä missä nykyään kiikarit.
Tappamiseen perustunut luontoharrastus ja luontosuhde käyvät ravisuttavasti ilmi viime vuonna ilmestyneestä Suomalaisten lajien historiallisesta kartastosta. Lehtikirjoituksiin perustuva teos kertoo lajistomme 1800–1900-lukujen historiasta. Mitä harvinaisempi tai erikoisempi eläin tavattiin – kuten pyöriäinen, harjalintu, liito-orava, tammihiiri – sitä innokkaammin se otettiin hengiltä.
Vihollisiksi koettuja lajeja, etenkin petolintuja ja suurpetoja, kohtaan käytiin silkkaa tuhoamissotaa. Saimaannorpastakin maksettiin tapporahaa. Keväällä 1954 uutisoitiin rempseästi ”Suomen ennätyksestä”, kun laihialaisella suolla surmattiin lähes tuhat talvipesistä kömpinyttä kyytä. Lapin-matkailun vetonaulaksi ehdotettiin raakun pyyntiä, vaikka laji oli jo henkitoreissaan. Ajatus tuntuu nykyään absurdilta.
Miten tällainen luontosuhde syntyi? Oliko syy ihmisen pohjimmaisessa epävarmuudessa, ja siitä juontuvassa kollektiivisessa narsismissa, kuten ehdottaa ekopsykologi Jeanine M. Canty. Narsismin tunnusmerkkejä ovat suuruudenkuvitelmat omasta itsestä, empatian puute sekä muiden kontrolloiminen ja alistaminen. Universaalista ihmisluonnosta ei ollut kyse. Esimerkiksi Himalajan buddhalaisilla alueilla laki ja moraalikäsitys ovat rajoittaneet villieläinten tappamisen aivan välttämättömimpään.
”Olemme osa elämän verkkoa, emme sen hallitsijoita.”
Ihminen on laumaeläin, altis ajattelemaan ja tekemään niin kuin muutkin. Juuri siksi kulttuuri voi myös muuttua. Eläinten kyky tuntea on hiljalleen tiedostettu, eikä yleiseen moraalitajuun mahdu enää mitkä tahansa hurmekarkelot. Narsismissa on silti juurimista. Tarvitsemme oppia ja oivallusta siitä, että olemme osa elämän verkkoa, emme sen hallitsijoita.
Toivoa on, koska minäkin muutuin. Perhoskokoelmani on muuten nykyään nähtävillä
Elfvikin ja Harakan luontotaloissa.
Lue myös:
Askeleet luonnon ymmärtämiseen
”Hiljentyminen, luontosuhde sekä tunteiden ja muistojen kohtaaminen ovat eheyttäneet minut – mutta oma osansa on ollut myös kävelemisellä.” Luontokirjailija Kari Kovalainen lähti vaellukselle pohjoiseen pohtimaan kävelyn hyötyjä.
Lintuvainon pitkä jälki – näkyykö lintuviha yhä päätöksissä?
Suomi on lintujen metsästyksen suurvalta. Metsästysharrastuksen valta luonnon kohteluun on suuri ja historia tapporahoineen synkkä.
Uhan alla – suolajeista jo 120 on uhanalaisia
Korpikirpukas, rämekarvajalka, luumittari, kiiltovalkku ja himmeävilla sekä monet muut soiden lajit ovat vaarassa kadota.
Tilaa Suomen Luonto
Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.