Rantaveden kasvillisuudesta voi päätellä, mitä järvelle kuuluu
Kuvasta voi päätellä, että vesi on vähäravinteista, koska kasvustot ovat harvoja. Lisäksi vesi on tummaa ja tässä suojaisessa lahdessa on todennäköisesti pehmeä pohja. Kuva: Voitto Niemelä / Leuku
Ranta on kesän paras paikka. Ei kai meillä muuten olisi puolta miljoonaa kesämökkiä.
Vesilläkin katse viipyilee rannassa. Tekee mieli kiivetä maihin paikkoja tutkimaan.
Ranta on veden ja maan kohtauspaikka. Tarkasti määritellen se on keskimääräisen yläveden ja alaveden välinen alue, eulitoraali. Yläveden tason määrää yleensä kevättulva.
”Itse ymmärtäisin rannan laajemmin. Ottaisin mukaan matalan veden alueet metrin parin syvyydelle keskivedestä. Sen vyöhykkeen, missä kasvavat muun muassa järviruoko ja ulpukat”, sanoo Suomen ympäristökeskuksesta eläkkeelle siirtynyt professori Heikki Toivonen.
Monenlaisia rantoja
Meillä on hiekkarantoja, kivikkorantoja, niittyrantoja, suorantoja, pensaikkorantoja ja niiden välimuotoja. Ja jokaisella rannalla on omat niitä luonnehtivat kasvinsa.
Hiekkarannoilla kasvavat hapsiluikka, rantaleinikki, terttualpi ja järvikorte; kivikkorannoilla kivien välistä pistävät esiin uljaat rantakukat ja ruokohelpi, pensaikkorantoja taas hallitsevat pajut ja lepät.
Monipuolisimpia ovat laakeat niittyrannat, missä rannan suuntaiset vyöhykkeet seuraavat toisiaan.
”Syvällä vedessä on vesisammalia, niiden jälkeen pohjalla viihtyviä lahnanruohoja ja veden alla kasvavia uposkasveja. Sitten tulevat lehtensä pintaan puskevat kelluslehtiset ja sarat, kortteet sekä muut ilmaversoiset ja sen jälkeen heinä- ja ruohoniitty, joka vaihettuu rantapensaikoksi”, Toivonen maalailee.
”Viimein pääsemme rantametsään, missä on harmaa- ja tervaleppiä, parhaassa tapauksessa jopa kynäjalavia.”
Tällaisen ”täydellisen vyöhykkeisyyden” voi tavata isoilta järviltä tai reittivesiltä, jos rannat ovat sopivan suojaisia ja pohja esimerkiksi hietaa. Vedessä pitää myös olla näkösyvyyttä sekä ravinteita. Hyvä esimerkki vyöhykejärvestä on Luopioisten Kukkia.
Myös pienemmissä vesissä voi olla monia elomuotoja ja lajeja. Vedessä ja pohjassa on silloin sekä fosforia ja typpeä että kalkkia, mutta luontaisesti kallio- ja maaperästä liuenneena.
Järvet jaotellaan ravinteisuuden mukaan karkeasti oligotrofisiin (vähäravinteisiin eli karuihin), mesotrofisiin (keskiravinteisiin) ja eutrofisiin (runsasravinteisiin eli reheviin).
Ravinnetaso määrää pääpiirteittäin sen, mitä kasveja vesistössä kasvaa.
Karusta rehevään
Jos vesi on kirkasta, ravinteita vähän, ja vedestä pistää esiin nuottaruohoja eli Lobelioita, olemme niukkaravinteisella lobeliajärvellä. Niitä on meillä lähinnä harjualueilla.
Hienoja lobeliajärviä ovat muun muassa Salon Iso-Kisko ja jotkin Evon järvialueen vesistöt.
Nuottaruoho kertoo, että järvi on puhdas. Kuva Nurmijärven Sääksjärveltä. Kuva: Juho Rahkonen
Ravinteisuuden kasvaessa vesistö muuttuu mesotrofiseksi. Lajeja tulee lisää ja kasvillisuus tihenee sekä korkenee.
”Luontaisesti keski–runsasravinteisen, meso–eutrofisen järven luonnonsuojeluarvoa pidetään suurena”, Toivonen sanoo.
”Se kuuluukin EU:n luontodirektiivin suojelemiin tyyppeihin.”
Tällaisia arvokkaita järviä ovat muun muassa Köyliönjärvi, Espoon Matalajärvi, Tampereen Kaukajärvi ja eräät Lahden Vesijärven lahdet.
Lajimäärän nousulle tulee lopulta raja vastaan.
”Eräissä järvissä, kuten Tampereen Iidesjärvessä ja Kangasalan Kirkkojärvessä lajimäärä on kääntynyt laskuun: sinilevä vallitsee ja uposkasvit, vidat, vesiherneet ja jopa karvalehti ovat joutuneet väistymään”, Toivonen sanoo.
Asioilla on kuitenkin puolensa.
”Kirkkojärven tila on kaamea, mutta se on Pirkanmaan tärkein muuttoaikainen lintujärvi.”
”Runsasravinteisuus ylläpitää suurta biologista tuotantoa. Arvaukseni on, että järvessä on kalaa 300 kiloa hehtaarilla. Kalojen takia siellä nähdäänkin syksyisin satoja isokoskeloita, runsaasti uiveloita ja muita vesilintuja. Hyönteisten kuoriutumisen aikaan järvellä voi olla satoja pikkulokkeja.”
Vesitatar ilmestyy, kun järven ravinnetaso kohoaa. Kuva: Rijo Lähteenmäki / Prolk
Tulva muovaa rannan
Kun kevät tulee ja lumi sulaa, ensin nousevat pienten järvien vedet ja myöhemmin isompien. Tulvat pitävät rannat avoimina ja synnyttävät vyöhykkeisyyden.
Jos tulvaa ei ole, puuvartiset kasvit ja myöhemmin metsä tulevat hyvin lähelle vesirajaa. Ranta kapenee kapenemistaan ja lopulta pensaikko ja puusto alkavat lähes vesirajasta.
Toivosen mukaan ilmastonmuutos saattaa tulevaisuudessa pyyhkiä kevättulvan pois. Näin kävi jo tänä keväänä Etelä-Suomessa.
Ilmastonmuutoksen lisäksi vesirakentamisella ja säännöstelyllä on suuri vaikutus paitsi veden pinnankorkeuteen myös tulvaan. Lisäksi ruoppaus sekoittaa pohjan ja lisää sameutta. Vesien rehevöityminen rehevöittää myös rantaa, ja pintavalunta kasaa sinne ravinteita ja maa-ainesta.
Laiduntamisen loppumisella on ollut kohtalokkaita seurauksia.
”Rannat ovat tuottoisia. Aikaisemmin kasvimassaa hyödynsi karja tai sitä niitettiin”, Heikki Toivonen toteaa.
”Nyt rannat kasvavat umpeen. Järviruoko, isosorsimo ja leveäosmankäämi valtaavat alaa muilta kasveilta ja jopa kookkaat järvikaisla sekä järvikorte taantuvat. Lisäksi rannat pusikoituvat kovaa vauhtia.”
Yhdistys järven suojeluun
Suomen järvet mökittyvät ja rantasaunoja, laitureita sekä venevajoja rakennetaan. Luonnonrannat katoavat.
”Mökkirantojen kasvillisuus on yksipuolistunut; lajisto on köyhtynyt”, Toivonen harmittelee.
”Rannan suojelu on tosin aika vaikeaa, koska se rajaa pois toimintoja. Kalaston, linnuston ja kasviston kannalta se olisi kuitenkin tärkeää.”
Toivosen mukaan ranta-asukkaiden ja mökkiläisten kannattaisi perustaa järvelleen suojeluyhdistys.
”Se voisi pitää huolta järven laadusta ja vaikuttaa siihen kohdistuviin hankkeisiin. Lisäksi se voisi keskustella luontoarvoista ja niiden säilyttämisestä”
Tavoitteet on hyvä asettaa realistisesti. Hyvin raskaasti rehevöityneen järven kunnostaminen voi maksaa miljoonia euroja.
”Ruoppaus pelastaisi monen matalan järven, mutta minne massat laitettaisiin? Jos lietteet valuvat takaisin vesistöön, ei toimessa ole mitään järkeä.”
Haitallisia ja harmittomia tulokkaita
Rehevöitymisen ja rakentamisen lisäksi vesistöihin vaikuttavat tulokaslajit.
Esimerkiksi pohjoisamerikkalainen kanadanvesirutto voi pienissä järvissä aiheuttaa jään alla happikatoa, jolloin pohjan kasvimassa alkaa mädäntyä.
Se voi myös estää soutamisen ja pysäyttää laivan tukkimalla potkurin.
Huolestuttavaa on, että Kuusamon kalkkivaikutteisissa järvissä on parhaillaan vesiruttoinvaasio. Esimerkiksi Kuusamojärvi ja jopa Ala-Kitka ovat pahasti vesiruton vaivaamia.
Toivosen mukaan näyttää kuitenkin siltä, että useimmissa vesissä vesirutto vakiintuu vähitellen uposkasviyhteisön osaksi eikä aiheuta muiden lajien katoa.
Isosorsimo on haitallinen vieraslaji, joka valtaa alaa alkuperäisiltä kasvilajeiltamme. Kuva: Timo Nieminen / Kuvaliiteri
”Tulevaisuudessa meille saapunee Ruotsista kiehkuravesirutto. Se on vielä ärhäkämpi kuin kanadanvesirutto.”
Varsin ikävä tulokaslaji on myös isosorsimo, joka on vallannut ja yksipuolistanut muun muassa Vanajaveden rantoja.
Osa tulokkaista on ollut harmittomia. Sellainen on esimerkiksi kalmojuuri, joka on tuotu ilmeisesti rohdoskasviksi lounaiseen Suomeen jo 1600- tai 1700-luvulla.
”Sammakonkellokin löytyy… Se on tullut Amerikasta eikä siitäkään ole ollut mitään haittaa”, Toivonen mainitsee.
”Se tuli meille jo 1900-luvun alussa ilmeisesti viljan mukana ja kasvaa muutamilla pienialaisilla paikoilla Hämeessä.”
Vesi- ja rantakasvit veden ravinteisuuden ilmentäjinä
Niukkaravinteinen (oligotrofinen) vesistö:
- Pohjaversoiset yleisiä: nuottaruoho, tummalahnanruoho, vaalealahnanruoho, äimäruoho, hapsiluikka, rantaleinikki; hieman ravinteisimmissa jo vesirikkoja.
- Uposkasveja vähän: ruskoärviä, pikkuvesiherne, isovesiherne; hieman ravinteisimmissa järvisätkin, ahven- ja heinävita, vesitähtiä.
- Vesisammalia voi olla runsaasti: sirppisammalia, rahkasammalia, kuirisammalia, näkinsammalia.
Irtokellujat puuttuvat. - Kelluslehtisiä harvoina kasvustoina: ulpukoita, lumpeita, kaita- ja rantapalpakkoa.
- Ilmaversoiskasvustot ja rantasaraikot harvoja ja matalia: järvikorte, järviruoko, rantaluikka, pullosara, terttualpi.
Keskiravinteinen (mesotrofinen) vesistö:
- Pohjaversoisia vesikasveja, mutta kasvustot niukempia.
- Uposkasveja runsaammin: ahvenvita ja muita vitoja, isovesiherne.
- Vesisammalia voi olla runsaasti.
- Irtokellujia suojaisilla paikoilla: pikkulimaska.
- Kelluslehtisten kasvustot tavallisia: ulpukka ja lumme, siima- ja rantapalpakko, vesitatar.
- Ilmaversoiskasvustot ja rantasaraikot jo sulkeutuneita: järviruoko, järvikaisla, järvikorte, osmankäämi, ratamosarpio, pullo- ja viiltosara.
Runsasravinteinen (eutrofinen) vesistö:
- Pohjaversoisia vesikasveja vähän tai ne puuttuvat.
- Uposkasvit runsaita, vitoja, karvalehti, kiehkuraärviä, isovesiherne, sahalehti.
- Vesisammalia vähän tai ne puuttuvat.
- Irtokellujia runsaasti kuten pikkulimaska, isolimaska, kilpukka.
- Kelluslehtisten kasvustot tiheitä, ulpukka- ja lummevaltaisia.
- Ilmaversoiskasvusto tiheitä ja korkeita, järviruoko, isosorsimo, leveä- ja kapeaosmankäämi, haarapalpakko, viiltosara.
Ylirehevöitynyt vesistö:
- Vesi usein sameaa leväesiintymien takia.
- Pohjaversoiset ja vesisammalet puuttuvat.
- Uposkasveja ei yleensä ole, mutta toisinaan voi kasvaa massoittain karvalehteä, vesiruttoa tai poimuvitaa.
- Irtokellujat runsaita.
- Kelluslehtisiä erittäin tiheässä, ulpukkaa tai lummetta.
- Ilmaversoiskasvustot erittäin tiheitä ja korkeita.
Esimerkkejä järvistä antoi myös kehittämispäällikkö Seppo Hellsten Suomen ympäristökeskuksesta.