Helsingin yliopiston kansainväliset opiskelijat kirjoittivat kielikurssilla ajatuksiaan suomalaisesta luonnosta suomeksi opettaja Salla Kurhilan johdolla. Täältä pääset lukemaan kaikki opiskelijoiden kirjoitukset.

Suomessa on paljon kauniita maisemia ja hienoja luonnonpaikkoja, joita ei voi olla ihailematta. Suomi on täynnä ihania rantojakin, joilla on mukava viettää aikaa. Jokaisella rannalla on epäilemättä omat piirteensä, mutta yleensä ne kuitenkin muistuttavat toisiaan todella paljon. Suomalaisten rantojen joukosta löytyy kuitenkin yksi sellainen poikkeuksellinen, johon on mahdotonta olla kiinnittämättä huomiota. Se jää muistiin pitkäksi ajaksi, ikuisesti. Rannan nimi on Yyteri.

Yyteri on suomalaisille varmasti hyvin tuttu paikka. Ulkomaalaiset eivät kuitenkaan ole välttämättä edes koskaan kuulleet siitä. Se harmittaa todella kovasti: mielestäni Yyteri on niitä ainutlaatuisia kohteita, joiden olisi syytä olla jokaisen must-listalla.

Yyterissä voi viettää aikaa monin eri tavoin: uimalla ja ottamalla aurinkoa, harrastamalla vesiaktiviteetteja ja jopa ratsastamalla. Kaikesta siitä huolimatta Yyteri voi olla lähellä sydäntä muistakin syistä.

Minulle Yyteri on erittäin tärkeä paikka siksikin, että oman verrattoman kauneutensa lisäksi se liittyy yhteen hyvään ystävääni. Tämä ystävä näytti minulle sen noin viisi vuotta sitten, kun kävin Porissa ensimmäisen kerran. Rakastuin Yyteriin heti: ulkomaalaisia rantoja muistuttava, uskomattoman pitkä, valkoinen, ihastuttava, inspiroiva, hymyilevä, aurinkoinen, mukavan lämmin paikka, joka toi elämääni niin paljon iloa, onnea ja aurinkoa! Aito suomalais-ulkomaalainen helmi! Oli hyvin vaikeaa uskoa silloin, että en ollut maapallon toisella puolella. Vaikka paluumatkani Helsinkiin lähestyi kovaa vauhtia, ei tehnyt mieli lähteä mihinkään vaan pysäyttää aika ja nauttia maan päällä olevasta paratiisista mahdollisimman kauan. Tunsin itseni silloin osaksi luontoa: hellä keväinen tuuli hiuksissani, lämmin aurinko ja veden roiskeet kasvoissani, iloinen hymy huulillani. Ystävänikin hymyili, ja hänen hymynsä teki aurinkoisen rannan vielä aurinkoisemmaksi.

Olen taas täällä. Valkoista hiekkaa, sinistä merta, kirkasta taivasta ja lämmintä aurinkoa niin kuin silloinkin. Ystävänikin on täällä. Hän hymyilee minulle iloisesti, vaikka en näe sitä enää. Tunnen vain, että hän on täällä kanssani, näkymättömänä, mutta yhtä läheisenä kuin ennenkin. Aika pysähtyy. Muistelen ensimmäistä tuloani tänne ja hymyilevää ystävääni, jota ilman tämä paikka olisi jäänyt minulle tuntemattomaksi ja jonka ansiosta siitä tuli niin tärkeä ja rakas.

Ystäväni M.P:n muistolle.

Teksti: Irina Kotciuba