”Ajattelin olla huomenna sunnuntaina Hangossa retkellä”, ilmoitti Petro Pynnönen eräänä elokuun lauantai-iltana ja toivoi saavansa mukaan retkiseuraa. Petro on pitkän linjan luontoharrastaja, retkiopas ja Luonto-Liiton Uudenmaan piirin vetäjä. Kuten kenelle tahansa voi helposti käydä, myös Petro on hurahtanut luteiden aateliseen maailmaan viime vuosina toden teolla.

Kuinka ollakaan omat aikataulut järjestyivät sopivasti ja heti aamulla oltiin jo matkalla kohti Manner-Suomen eteläisintä kuntaa ja sen luonnontieteellisiä aarteita. Retkelle pääsi osallistumaan myös Olli Pihlajamaa, VTT:n erikoistutkija joka löytää vastapainoa työlleen aktiivisesta luontoharrastamisesta erityisesti valokuvauksen kautta. Nivelkärsäiset, joihin luteetkin sijoittuvat, ovat lähellä Ollin sydäntä.

Eteläisen sijaintinsa ja arvokkaiden dyynirantojensa vuoksi Hanko on poikkeuksellinen ympäristö hyönteisharrastuksen kannalta. Lajirikkaus on runsasta ja rannoilla elää monia harvinaisia ja uhanalaisia lajeja. Hangolla on rantaviivaa huimat 130 kilometriä, joista 30 kilometriä on hienoa hiekkarantaa. Samoilla rannoilla viikingit liikkuivat jo yli tuhat vuotta sitten. Oliko heillä lainkaan tietoa, minkälaisia erikoisuuksia heidän jalkojensa alla vipelsi?

Hikoilua saarnien katveessa

Itse asetin päiväretkelle vain yhden tavoitteen. Saarnilude (Pseudoloxops coccineus) piti löytää ja valokuvata. Laji oli tullut vastaan aiemmalla Hangon retkellä, mutta ei itse löydettynä, eikä näköhavainto vastaa lajista otettua valokuvaa. Saarnilude löydettiin Suomesta ensimmäisen kerran vuonna 2005 Ahvenanmaalta. Laji elää nimensä mukaisesti saarnella, enimmäkseen kirvoja ja kemppejä saalistavana petona. Nimi ei kerro sitä, että se on yksi Suomen kauneimmista ludelajeista.

Hankoon saavuttuamme pysäköimme pohjoiselle juna-asemalle, jossa Petro meitä jo odotti. Sen enempää aikailematta lähdimme kohti Korsmaninkadun varrella kasvavien saarnien rivistöjä. Olli ja Petro saivat tyytyä alempiin oksiin ja minä tähtäsin korkeammalle. Olin ottanut mukaan tarkoituksella pidemmän haavinvarren, joka oli oikeastaan lumenpudottimen alumiininen teleskooppivarsi. Ei kaikkein kevyin heiluteltava, mutta ulottuvuutta ylemmille oksille se tarjosi sitäkin paremmin.

Saarniludetta etsimässä Hangossa. Etsijät vasemmalta oikealle: Petro Pynnönen, Olli Pihlajamaa ja bloggari itse. Kuva: Krista Kujala

Odotukset olivat aluksi yhtä korkealla, mutta hiljalleen saarniluteen löytyminen alkoi vaikuttaa epätoivoiselta. Painavan haavinvarren aiheuttama rasitus tuntui käsivarsissa enemmän kuin koskaan. En muista toista kertaa kun haaviessa olisi tullut hiki. Kun kolme miestä haavii kymmeniä puita läpi ja vastaan tulee vain niinikuulasluteiden armada ja muutamia koivuluteita oma usko alkaa hapertua – no, löytyi kadun varrelta parisenkymmentä muutakin ludelajia.

Sitten hymy nousee suupieliin. ”Haluatteko nähdä miltä se laji näyttää?” Huudan muutamia puita eteenpäin haavimaan siirtyneille Petrolle ja Ollille. Saarnilude on purkissa ja olotila mahtava. Tavoite saavutettu puoliksi, enää kelvollinen valokuva puuttui.

Vasemmalla roopeluteen nymfi ja oikealla aikuinen yksilö (Dicyphus errans). Kuva: Tapio Kujala

Jatkoimme saarnirivistöt loppuun ja haavimme niitä vielä paluumatkallakin, mutta enempää yksilöitä emme enää löytäneet. Tien toisella puolella oli pieni kallio, jonka luona kasvoi haisukurjenpolvea. Olli haavi niiden kasvustoilta elämänsä ensimmäiset roopeluteet (Dicyphus errans). Itse löysin lajin toukka-asteita, eli nymfejä aiemmin kesällä tahmavillakolta ja koska kasvia ei oltu mainittu lajin ravintokasvina, hetken aikaa sai jännittää mitä nymfeistä aikuistuisi. Roopelude on hyvä esimerkki luteiden nopeasti levittäytymisestä. Laji havaittiin Ahvenanmaalta kymmenen vuotta sitten, mutta on jo ihan yleinen ja runsas tuttavuus eteläisimmässä Manner-Suomessa.

Auton luona pohdimme seuraavaa kohdetta. Tarunhohtoiset hiekkarannat olivat koluamatta, mutta Petro tiesi myös lupaavan oloisia ruderaattikenttiä lähistöltä – luteet kun rakastavat avoimia paahdeympäristöjä. Kesken pohdintojen alkoi pyydystetty saarnilude poltella taskussani. Jos purkkia vähän avaisi ja ottaisi valokuvan otuksesta niin olisi sekin hoidettu pois alta. Siinähän se kiltisti lehdenpalasella istuskeli. Kamera valmiiksi, purkki auki ja lehteä varovasti ulospäin purkista. Tarkennus ja sormi laukaisimelle…. Ja heti perään manaukset ääneen kun lude levitti siipensä ja katosi näköpiiristä. Voiko tämä olla totta, yksi ainoa saarnilude ja sekin karkasi? Ei voinut kuin todeta, että parempi yksi lude purkissa kuin kymmenen saarnen latvassa.

Tuloksekas piipahdus itäsatamassa

Tarkoitus oli koukata Hangon itäsataman kautta junaradan varrella olevalle ruderaattikentälle, mutta satamassa uudet saarnet varastivatkin huomion ja suorastaan vaativat tarkempaa tutkimista. Monet ludelajit viihtyvät parhaiten aukeilla paikoilla tai metsänreunoilla kasvavilla puilla. Nämä olivat siinä mielessä täydellisiä. Heti ensimmäisistä puista löysimmekin Ollin kanssa kolme saarniludetta lisää. Helpotus oli sanoinkuvaamaton. Sivutuotteina löysimme pari saarninokkaludetta (Anthocoris simulans) ja saimme tietysti selostaa uteliaille paikallisille mitä ihmettä olimme tekemässä.

Saarnilude (Pseudoloxops coccineus). Kuva: Tapio Kujala

Luteet hallussa saattoi paremmalla mielellä käväistä Makaronitehtaalla hakemassa lisäenergiaa etsintöihin pasta-annosten muodossa. Mukanamme kulkeutui ravintolaan useampikin lude, sillä ruokalistojen päällä pöydällä kipitteli tammiraitalude (Pilophorus perplexus) ja kun se lopulta lennähti viereiseen ikkunaan, odotti siellä jokin toinen ludelaji.

Hyvin ravittuina pääsimme lopulta jatkamaan ruderaattikentälle. Siellä oli Petron mukaan aiemmin kasvanut neidonkieliä, mutta niistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Jänönapiloilta löytyi palkohammasluteen nymfejä (Coriomeris denticulatus) ja lisää roopeluteita tahmavillakolta, joten pysähdys ei ollut aivan turha. Jatkoimme aika pian matkaa kohti luvattuja hiekkadyynirantoja. Niitä löytyy Hangosta useampiakin, mutta tällä kertaa suuntasimme Tulliniemen pohjoisrannalle, jonka läheisyydestä oli vain muutama viikko aiemmin löydetty neidonkielilude (Dictyla echii). Tämä pienenpieni verkkoludelaji oli lopultakin tehnyt paluun Suomeen, edelliset havainnot lajista olivat 1800-luvulta.

Rantapyllistelijät tekevät löytöjä

Ennen neidonkielten tutkimista ajauduimme rantaviivaa oikealle ja hetken päästä olimmekin jo hyönteisharrastajalle tyypillisessä hiekkaranta-asennossa, peppu pystyssä ja naama lähellä maanpintaa, todennäköisimmin jonkin heinäpuskan juurella. Haavi ei ole sellaisessa ympäristössä kovin tehokas. Otukset joko kipittävät hiekalla ja luottavat suojaväritykseensä tai kätkeytyvät rantavehnän ja muiden heinäkasvien muodostamiin tuppaisiin. Monet ludelajit tykkäävät imeskellä heinien tyviä, eivätkä välttämättä nouse kasveja ylöspäin, joten parhaiten niitä löytää heinien juurilta staijaamalla eli pysähtymällä hetkeksi katselemaan maassa näkyvää liikettä. Samalla voi käännellä heiniä pois tieltä ja patistaa piileskelevät hyönteiset liikkeelle.

Rantapyllistelijät Hangon merenrannalla. Kuva: Krista Kujala

Petro löysi tyypillisen dyynirantalajin, jota itse en ollut aiemmin kohdannut, hietaheiveröluteen (Xylocoris lativentris). Yksilöitä oli helppo löytää lisää heinien alle kasautuneesta karikkeesta. Pian tämän jälkeen Olli teki retken ehkä parhaimman havainnon. Hietikkolude (Gonianotus marginepunctatus) on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu varjoludelaji, eikä sitä ollut löydetty Hangosta vuosikymmeniin. Yksilöitä löytyi lopulta useita, joten toivottavasti laji menestyy tulevaisuudessa ja leviää muillekin rannoille, edellyttäen että Hangon ainutlaatuiset dyynit saadaan säilytettyä ennallaan. Siinä sivussa löytyi muutamia niin ikään uhanalaisia nummilatuskaluteita (Sciocoris cursitans) ja rantaharmoluteita (Peritrechus convivus).

Sitten oli vuorossa retken virallinen bongausosuus, eli kävimme etsimässä neidonkieliluteet niiden toistaiseksi ainoalta tunnetulta Suomen-esiintymältä. Matkalla haaviin tarttui vielä rantamaltsaluteita (Parapiesma quadratum) ja upeita kilokkikärsäkkäitä (Bothynoderes affinis). Neidonkielten lähettyviltä tuli vastaan komeita ja suurikokoisia korentoluteita (Chorosoma schillingii). Hyönteismaailmassa puolentoista senttimetrin kokoista otusta voi sanoa jo jättiläiseksi.

Iltapäivä oli jo pitkällä ja oli aika lähteä kohti kotia. Löytöjä oli kertynyt enemmän kuin hyvin. Petro lähti ensimmäisenä, muka kiireidensä vuoksi, mutta todellinen syy selvisi, kun näimme miehen huitovan sinnikkäästi tien vieressä kasvanutta saarnea. Pian häneltä tulikin viestiä ”Nappasin vielä yhden saarniluteen mukaan!”. Niinpä tietysti, ei osannut antaa periksi ennen kuin löysi lajin itse.

Paluumatkalla pysähdyimme Ollin kanssa etsimään sianpuolaluteita (Phimodera lapponica) sianpuolukkakasvustoilta. Lajia ei löytynyt, mutta uhanalaiset hietaruutuluteet (Rhyparochromus phoeniceus) olivat hyvä lohdutuspalkinto. Hiekkaisella tienpientareella oli myös muurahaisleijonien pyyntikuoppia. Laji osoittautui harvinaisemmaksi pikkumuurahaiskorennoksi (Myrmeleon bore). Muurahaiskorentojen toukat ovat veikeitä otuksia, ne väijyvät kaivamansa hiekkakuopan pohjalla ja odottavat saalishyönteisen osuvan kohdalle. Jos muurahainen tai muu hyönteinen on lähellä päästä kuopasta ylös, muurahaisleijona yrittää pudottamaan sitä hurjannäköisiin leukoihinsa hiekkaa heittämällä.

Hietikkonatalude (Phimodera humeralis). Kuva: Tapio Kujala

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Hanko oli jälleen kerran osoittanut taikansa. Retki oli kaikin puolin onnistunut. Tosin Hangon hiekkarantojen erikoisuuksiin kuuluu vielä hietikkonatalude (Phimodera humeralis), joka sekin jäi tältä retkeltä näkemättä, lajin suojavärityksen huomioiden se ei ole mikään ihme.

PÄIVITYS 7/2020

Retkellä hietikkoluteiksi luulemamme luteet osoittautuivatkin myöhemmin Suomelle uudeksi lajiksi: Emblethis denticollis.